Vuodatuksen etusivua selatessa löytyi ruokablogi. Niitähän täällä piisaa. Jaksaakin ihmiset leipoa, laittaa ruokaa, ottaa kuvia ja kirjoittaa ohjeita. Joka päivä. 

Toinen kummajaisuus on käsityöblogit. Joku näppäräsorminen ompelee, neuloo, virkkaa, huovuttaa, nyplää ja näplää villasukat ja -nutut, myssyt ja päähineet ja pitsiliinat ja -peitteet ja tilkkutäkkityöt ja mitä vielä. Joka viikko jotakin. Jaksaavatkin. 

Siinä sivussa heillä on sitten talot ja puutarhat, puolisot ja lapset, ystävät ja appivanhemmat. Kaikkien kanssa sopuisasti väleissä. Ja minä en edes naapureiden. 

Osaan minäkin ruokaa laittaa, vaikken touhusta erityisemmin pidäkään. Hyvin on nämä nuoremmat kasvaneet, nälkänsä siirtäneet seuraavaan ateriaan asti. Tosin, en minä mitään perhepäivällisiä lapsille ja miniälle, vävypojalle kokkaile. Ei meillä ole perinteisiä jokavuotisia äitienpäiväaterioita, jonne olen kokkaillut kysta kyllä ja jonne lapset saapuvat notkuvan pöydän äärelle. Ei. 

Aikuiset lapset vievät minut ulos syömään. Joskus oli piknik. Vasta jälkeenpäin ymmärsin sen arvon. Silloin en osannut nauttia. En siinä elämässä, kun Jii oli pieni ja Exä vahvasti kontrolleeraamassa, vaikken sitä ymmärtänytkään. Rentona kuin kireäksi viritetty viulunkieli. 

Minun bravuurini on pinaattiletut mikroaaltouunissa. Tosikon lapsuusajan herkkua. 

Makaronilaatikon onnistuin aina tekemään niin, ettei Esikko ja Tosikko siitä tykänneet, mutta tämän Esikko paljasti vasta aikuisena kun oli kotoa pois asunut jo muutaman vuoden. Että miten sinä siitä niin pahaa saitkin. Siis makaroonilaatikosta! Lapsena vain pyysi, etten uuniin asti laittaisi. En sitten laittanut, jätkän makaroonilaatikkoa tehtiin. 

Ohje Jätkänmakaronilaatikolle:  

Keitä makarooneja (niitä tavallisia torino tai vastaava) väljässä suolalla maustetussa vedessä kunnes ovat kypsiä. Kaada siivilään, huuhtele, laita takaisin kattilaan. 

Paista jauheliha ja mausta mielesi mukaan. 

Sekoita jauheliha kattilaan makaroonien kanssa. 

Nauti ketsupin kera. 

Niin että osaan se minäkin ruokaa laittaa ja siitä ohjeen kirjoittaa. 

Exäpaska nimitti tuota isipadeeksi. Se oli sapuska, jota meillä syötiin joka toinen viikonloppu perjantaista sunnuntaihin jokaisella aterialla. Vaihtelun vuoksi toisinaan makaroonin sijaan laitettiin keitettyä pitkää riisiä. 

Tosikko asui vielä kotona tuolloin ja oli hänkin ihan kypsä tuohon yksipuoliseen, ravintoköyhään jokatoinenviikonloppu-sapuskaan. Mutta muuta eivät exäpaskan kultahipputyttäret suostuneet syömään. Ja tuo piti olla isin tekemää, ei minun. Ole siinä sitten kiva äitipuoli, kohtele kuin omiasi, rakasta ja huolehdi, kun lapset eivät hyväksy edes makaroonia keittämään. 

Uunilohi on Esikon mielestä minun todellinen, ihan oikea brabuurini. Siis lohi folion sisään ja uuniin. Suolaa ja tilliä kalan pintaan. Että silleesti. 

Erään kerran muutama vuosi sitten  Esikko oli kylässä, laitettiin broilerista. Taisi olla rintafileitä, paistettiin pannulla, sekaan vettä, marinadit rasiasta ja sulatejuuston jämät jääkaapista. Siitä tuli hyvää. Esikko sitä kehui Tosikolle, joka vastasi että niinpä varmaan. Ei kun ihan oikeasti se oli hyvää! vakuutteli Esikko. 

Niin. Että jouluaterioita, äitienpäiväaterioita tai muutakaan vastaavaa perhepäivällistä minun kokkaamana ei meillä ole perinteenä. Tänä keväänä koronan takia äitienpäivä oli minun takapihalla piknik nyyttäriperiaatteella. Paikalla oli Tosikko perheensä kanssa, ja yllätyksenä myös Esikko vauvansa kanssa. Teinit istuivat omissa kammioissaan, en edes pyytänyt paikalle, kun eivät sinne halunneet mukaan. 

Kaksi eri perhettä. Tämä yksi tässä ja se toinen, jossa on Esikko ja Tosikko. Eivät yhdisty, kun eivät nämä sosiaalisesti rajoittuneet nuorimmaiseni oikein kykene, osaa, tämän lähempään kommunikaatioon isompien sisarustensa kanssa. Ikäero on yhden sukupolven verran. 

Jatkan ruuan laittamista, leipomista, kiisseleiden tekemistä, kuten tähänkin asti, koska on pakko. On pari suuta tuossa ruokittavana. Joskus yllätän itseni ja keitoksesta tulee vallan maukasta. 

Toisaalta. Nyt eron jälkeen olen onnistunut keittiössä paljon paremmin kuin exäpaskan kanssa yhdessä ollessa. Miksihän? Hän ei ruuanlaittoihmisiä ollut lainkaan. Veti jotenkin minutkin mukaan siihen, ettei kiinnosta. Nyt kun ei ole ketään vetämässä omaan toimimattomuuteensa tai osaamattomuuteensa - eipä tosin toiseenkaan suuntaan, innostumaan ja osaamaan - on keittiötuotokset parempia ja monipuolisempia, vaihtelua enemmän. Mutta en minä edelleenkään erityisemmin ruuanlaitosta pidä. Leipomisesta kylläkin, mutta eipä ole ketään syömässä, niin ei tule tehtyä. Nuo teinit on aika kehnoja syömään näitä perinteisiä leivonnaisia. Tai no ehkä nyt, kun noin isoja ovat... paitsi tuo Pirpana, joka ei välitä eikä tykkää siitä eikä tästä, esim marjapiirakoista ei välitä. Eikä suolaisita piiraista. Mokkapaloja, munkkeja, donitseja. Ne taitaa mennä. Pulla, jos ei ole hilloa seassa.

Esikon ja Tosikon ollessa pieniä leivoin usein. Pikkuleivistä lähtien, viineritkin. Siinä maailmassa tehtiin niin. Kaikki itse. Ja minä tein. Osasin. Ei se siitä kiinni ole. En vain viitsi, ei ole tarvetta, ei ole syöjiä. Ja jokin osa minusta käy ikään kuin hitaamalla liekillä kuin aikaisemmin. Ehkä siksi, että on aina niin paljon täytynyt tehdä, monena olla. On aika vetää henkeä ja vain käydä töissä. 

* huokaus *