Pakkanen, siitä suomalainen tykkää.

Siellä on miinus kakskymmentä. Huh. Ihan liikaa. Tai sitten ei. Pukeutumiskysymys. Toppaa päälle, välihousua ja villaa alle. Pipo korville ja kaulahuivi. Onhan meillä näitä.

Kaksikymmentäviisi vuotta sitten, tai enemmänkin, kolmekymmentä, elin ja asuin Pohjolassa. Ei nämä pakkaset olleet mikään este lähteä ulos pulkkamäkeen. Hiihtäminen ja luistelu ehkä ihan eivät luonnistuneet, naama ja varpaat jäätyivät. Karvamyssyä itselle ja pienelle Kiiralle, tenava viltin päälle pulkkaan ja menoksi. Posket punaisina sitten sisälle kotiin, hirvikeittoa kattilassa. Kuulostaa suorastaan idylliltä. Olisi varmaan ollutkin, ellei siinä olisi ollut pienen paikkakunnan seinät liian lähellä nuoren naisen mielelle. Ja Maalaispoika, Kiiran ja Joakimin isä, sohvan pohjalla röhnöttämässä, palvelua vittuillen vaatimassa tai pikku hönöissään huojumassa.

En minä kovin kauas ole päässyt. Paitsi fyysisesti. Elämä on samanlaista kuin tuolloin nuorena naisena. Pieni kylä, pienet lapset. Pakkanen. Toppaa ja villaa. Luistimia ja suksia ja muovipulkkia, Stiga-kelkkaa. Paitsi ettei kukaan ole päätään aukomassa ja sohvakin on ihan meidän kolmen ja muutaman pehmonallekarhun sekä fleesevilttien valtakuntaa.

Valkoinen lumi ja pakkanen toi mieleen vanhat ajat. Niinkuin aina, kun on tällainen sää.