Lapsilla oli kuluneena viikonloppuna ollut kiva Isi-tapaaminen. Tai eihän se mikään viikonlopputapaaminen ollut, eikä ole, vaan yksi yö,  yksi vuorokausi. Ja koska tammikuun jälkipyykki kesti kolme viikkoa rääkymisen, huutamisen ja kiukuttelun merkeissä,  ja päättyi vasta tämän seuraavan tapaamispäivän aamuun, otettiin uudet toimintatavat käyttöön heti. Sunnuntaina ilta-aterialla lapset selittivät viikonlopun tapaamisen asioita siinä määrässään kuin itse halusivat ja muistivat. Mikä siellä nyt pinnalla ensimmäisenä oli.

Mutta ilman jälkipyykkiä se ei tämäkään tapaaminen sujunut. Ja jälkipyykillä tarkoitan nimenomaan meidän arkeamme - nimenomaan lasten arkea haittaavia tapahtumia, jotka juontavat juurensa Isukki-tapaamiseen.

Lapset olivat katsoneet lauantai-iltana telkkarileffaa. Kymmeneen (Klo 22) asti ainakin.

Kiva.

Tästä olen jutellut Isukin Enkelin kanssa. Samoin tämä lukee siinä Lasten Käyttöoppaassa, jonka Somakylän Enkelin kotiin ensitapaamiselle laitoin lasten repussa Enkelille ja Isukille annettavaksi. Ja silloin viime kesänä kun Enkelin tapasin, juttelin hänelle tästä. Mielestäni hän ymmärsi asiani, ja lupasi toimia toiveeni mukaisesti. Kyse on niin yksinkertaisesta, pienestä ja nihilistisestä asiasta kuin lasten nukkumaanmenoajasta.

Ok. Lapset ovat isoja koululaisia. Viikonloppuna pitäisi saada valvoa myöhempään ja vastaavasti sitten nukkua myöhempään.

Mutta kun näiden tenavien rytmi menee siitä yhdestä lauantai-illan valvomisesta ihan sekaisin. Yksi tunti, ei haittaisi, yksi ilta. Mutta kun haittaa. Näiden lasten rytmi menee aivan sekaisin. Illlalla en saa heitä sänkyyn ajoissa, ja vuoteessa ei uni tule. Valvovat kymmeneen ja ylikin. Ja aamulla eivät sitten jaksa nousta ylös. Aamulla olisi herättävä aikaisin, ennen klo 7. Koulupäivä pitäisi jaksaa virkeänä opiskella ja oppia. Ja kun ei jaksa, se kostautuu kotona väsymyskiukutteluksi ja riidan haastamiseksi. Minä olen sitten erotuomarina tai otan vastaan kiukuttelut, jonka aiheena on ei-mikään.

Klo 21 on ehdoton takaraja. Siihen kellonaikaan molempien pitäisi olla vuoteessa. Joskus olen Jiin antanut lukea vuoteessa puoli kymmeneen, ja joskus on lipsahtanut myöhäisemmäksikin. Lauantai- tai sunnuntaiaamuna on sitten voinut nukkua pidempään, tai jäädä vaan lojumaan vuoteeseen, mutta luulen, ettei tuolla Isukin luona samanlaista mahdollisuutta ole. Lapsethan nukkuvat patjalla Isukin ja Enkelin huoneen lattialla. Kyläpaikkahan se on, ei mikään Koti, eikä edes mikään Viikonloppukoti.

Kellonaika kuulostaa aikaiselta näin isoille koululaisille. Mutta en ole keskinyt sitä lapsia kiusatakseni. En ole pyytänyt sitä noudatettavan siksi, että halusin määritellä Isukin ja hänen Enkelinsä viikonloppuelämää. Minulle on ihan sama, miten he viettävät aikansa lasten kanssa tai miten ajoittavat lauantai-iltansa tekemiset. Mutta lapset pitäisi laittaa vuoteeseen klo 21. Muuten menee rytmi sekaisin täällä kotona, niinkuin se nyt on. Lapset valvovat vielä klo 22 jälkeenkin, Pirpana huutelee vuoteesta, Jii ei saa unta, kääntyilee ja pyörii vuoteessa.

Ja aamulla pitäisi jaksaa nousta aikaisin kouluun...

Nämä lapset tarvitsevat säännöllisyyttä. Aterioita on oltava kolmen-neljän tunnin välein, muuten ovat nälkäisiä ja pahantuulisia ja riiteleviä. Arjen rutiinit toistuvat samankaltaisina päivästä toiseen, melkein kellon tarkkuudella ja poikkeamat eivät ilahduta. Tietyt asiat kuuluu tapahtua ja toistua samanlaisina. Jii on tarkka siitä, että karkkipäivä on perjantaisin. Pirpana tykkäisi syödä herkkuja ja makeisia joka päivä. Päivällinen on oltava viimeistään klo 17, tai alkaa natina. Ja jos päivällisellä on ollut välipalan kaltaista syötävää, Jii huomauttaa viimeistään iltapalalla asiasta ja haluaa sen päivällisensä silloin. Jiin toiminnassa on hieman autistisen tyyppisiä piirteitä, vaikkakaan Aspergerin kirjon erityisominaisuutta ei Jiissä ole (poika on testattu). Samana toistuvat rutiinit ovat kuitenkin tärkeitä Jiille, mutta ne ovat tärkeitä myös Pirpanalle (karkkipäivän uhmaamisesta huolimatta), sillä ne tuovat turvallisuutta elämässä, jossa on paljon menettänyt, ja jossa on epävarmuustekijöitä ja jatkuvaa muutosta vaikkapa juuri tapaamisten epävarmuuden suhteen (Isukin omat sanat, ettei jaksa pitkään näitä tapaamisia kuljettamisineen).

Pirpana puolestaan tarvitsee todella paljon unta. Tyttö on aina ollut sellainen, ihan vauvasta lähtien. Eskarissa Pirpana lopetti päiväunet, vaikka olisi oikeasti vielä tarvnnut. Päiväkotipäivä oli pitkä, minä olin normaalisti töissä. Mutta Pirpana ei osannut nukahtaa jumppapatjalle. Jos lepohetki olisi ollut vuoteessa ja peiton alla, Pirpana olisi nukahtanut.

Kun Pirpana oli pienempi, sattui joskus tilanteita, että me aikuiset (Isukki oli siis kuvioissa mukana!) valvoimme myöhempään ja lasten vuoteeseen patistaminen unohtui tai oli tarkoitus siirtää myöhäisemmäksi. Pirpana asetti itsensä nukkumaan olohuoneen matolle tai sohvalle. Tai sitten kiipesi itse vuoteeseensa nukkumaan.

Tyttö nukahteli muutenkin ihan missä vaan, ja veteli sikeitä häiriintymättä vaikka mitä ympärillä olisi tapahtunut.

Ei tuo likka ole tuosta mihinkään muuttunut. Isukin pitäisi se tietää, jos on vähääkään kiinnostunut, jos on vähääkään katsonut ja seurannut lapsia(an).

Yksi ilta, yksi tunti, ja sen korjaaminen kestää viikon tai kaksi. Kiitti kauheesti. Lapsille tämä on ikävä asia. Lapset tästä kärsii, kun aamulla eivät jaksa nousta, illalla eivät saa unen päästä kiinni, ja univelkaa kertyy. Tämä ilta oli jo parkumista Pirpanan taholta. Katsotaan, miten huominen menee; jaksaako Pirpana nousta, kiukutteleeko illalla, onko minun skipattava se likka jo klo 19 vuoteeseen, että pääsee univeloistaan eroon ja pääsee normirytmiinsä.

Kiitos Isukki.

Kiitos Enkeli.

Ihan pieni asia. Ei kiinnosta, ei. Lapsille tästä se kiusa ja harmistus tulee.