Riitit joulun tunnelmaan hiljentymiseksi on tehty.

Seurakunta järjesti retken Vivamon Raamattukylään, bussikuljetus, joulunäytelmä ja joulupuuro. Tapahtuma kaikkineen oli aivan upea. Vivamon joulunäytelmä, kulkue, oli aivan mahtava, upea ja näyttävä spketaakkeli asuja, valoja ja lavasteita myöten.

Paluumatkalla, lähestyessämme Metropoliaa, alkoi sataa lunta. Suuria märkiä hiutaleita. Pikkulikka iloitsi, kiitti Joulupukkia, joka oli vastannut hänen Rukoukseensa. Tästä aiheesta minä sitten sen verran hikeennyin, että kun bussista omalle autolle pääsimme, pidin jäkätyksen ja saarnan aiheesta, onko Joulupukki totta vai ei - meillähän ei ole koskaan ollut Jiille ja Pirpanalle mitään joulupukkitarinoita, vaan aina, siis AINA, on lapsille kerrottu mikä on joulun Todellinen Sanoma ja mikä se joulupukki on miehiään. Joka joulu lapset kuitenkin ikään kuin varmuuden vuoksi uskovat myös joulupukkiin, mutta tänä vuonna Pirpana on uskomisessaan mennyt vähän liiallisuuksiin. Luulen, että taustalla on luokkakaverin vaikutusta. Tästä suketui Pepin isän kanssa melko kiivasasanainen intos, siitä myöhemmin.

 

Kävimmepä sitten veisaamassa myös Kauneimmat Joululaulut yökirkossa, joka alkoi klo 21. Lähdin hyvissä ajoin liikkeelle varmistaakseni hyvät istumapaikat kirkossa. Onneksi lähimme ajoissa, sillä olimme väärän kirkon pihassa. Kaikkialla oli tyhjää, pimeää ja vesisateista. Muutama harkitsematon sana, joita ei kuuluisi lausua edes kirkon parkkipaikalla auton peltien suojassa, ja puhelimen netin kautta löytyi oikea kirkko. Ennätimme ajoissa, tilaa oli. Pirpana nukkui sylissäni, Jii lauloi muutaman tutumman laulun matkassa, lähinnä katseli alttaritaulun yläpuolella olevaa hieman kummallista taulua ja ihmetteli tämän kirkon arkkitehhtuuria, vaikkei hän tätä ilmaisua tilasta käyttänytkään.

Tilaisuus kesti tunnin.

Kotimatkalla, juuri tunnelissa, autosta katosi kaikki sähköt. Lievässä paniikissa käänsin virta-avainta edes ja takas, sähköt palautui ja auto jatkoi matkaansa, mutta ei siinä kaikki kunnossa ollut. "Perstuntuma" sanoi, että jos ajan auton tien laitaan ja sammutan moottorin, auto ei lähde uudelleen käyntiin. Konetilasta ei varsinaisesti mitään poikkeavaa ääntä kuulunut, mutta ei autossa silti kaikki kunnossa ollut.

Ajoin sitten auki olevan huoltoaseman pihaan. Sammutin auton virrat. Ja kyllä, oikeassa olin. Auto ei lähtenyt uudelleen käyntiin. Ei mitään, ei inahdustakaan. Täysin mykkä.

Minulla vilisi edessä olevan joulun vieton kuviot päässäni aina edessä olevan auton korjaamiseen menevä rahamäärä. Juuri nyt, kun taloustilanne on tämä mikä on. Ei olisi yhtään, ei sitten yhtään ylimääräistä, kun se ylimääräinen meni auton talvirenkaisiin ja loput tähän joulun lomaan.

Sain autolle hinauksen. Taksilla kotiin, jossa oven edessä huomasin, että kotiavaimet jäivät sinne auton avaimiin kiinni, ja auton avaimet ovat huoltoaseman kassalla.

Takaisin ja sitten taas takaisin kotiin. Kello oli melkein 24. Lapset olivat väsyneitä. Pirpanalla oli ratkennut nenä jo autossa siinä vaiheessa, kun siitä virrat meni, joten hän meni nämä matkat pää takakenossa paperituppoa nenäänsä vasten pitäen.

Nyt olen sitten selvitellyt matkayhteyksiä Keski-Suomeen ja siitä edelleen Kiiran luo Pohjoiseen, kotiseudulleni, jonne tuo onneton tytär on takaisin muuttanut, koska Vävypoika sai sieltä opiskelupaikan. Sai, koska laittoi toiseksi hakupaikaksi sen kaupungin. Ensimmäiseen vaihtoehtoon ei tullut hyväksytyksi.

Meillä onkin edessä jännittävä joulun vietto. Matka alkaa huomenna aikaisin kun joudumme menemään bussilla keskustaan... ja sitten useampi bussin vaihto ennenkuin pääsemme perille. Ja kaikki lahjat ja vaatteiden määrä mukaan pakaten. Huh.

Mutta otetaan aimo annos Asennetta ja yritetään olla kaikki kolme, bussimatkaamiseen tottumatonta, hermostumatta missään vaiheessa.

Joulu voi tulla.

Ja tulihan se. Vähän toisenlaisella otteella tosin kuin mitä itse ajatteli.