Viime viikko oli kiireinen. Joka ilta jotakin menoa, asiointia, käyntiä. Tämä viikko ei yhtään helpota.  Ihan sunnuntaihin asti on kalenterin merkintöjä täynnä. Ja penskat hävittävät vuoron perään niin avaimia, puhelimiaan kuin matkakorttejaankin ja kaiken kruunaa Pirpanan Wilma-merkintä: liikuntatunnilta 20 min myöhässä.

Olen aika väsynyt, stressaantunut ja hermot on vähän pinnassa. Lapsille on tullut ärähdeltyä turhan herkästi ja oikeastaan aika vähäisistä asioista. Olisihan ne voinut selvittää muutenkin. Eilen aamulla pyysin Jiiltä anteeksi. Poika nojasi kylkeen vielä senkin jälkeen kun irrotin kädet ympäriltä.

Tänään oli koulutuspäivä. Ihan turhanaikaiset. Ei mitään uutta. Meidän viraston tilanne, organisaatiokaaviot, alajaostot, tuotteistamiskaaviot, josta meidän yksikkömme oli melkein unohtunut merkitä. Sitten se oli roiskaistu PowePoint -kaavion alareunaan, yksikön toimintakuvaus niin ylimalkainen, ettei semmoisen perusteella tämän yksikön tuottamaa palvelutuotetta pystyisi myymään eikä kukaan sitä palvelua ostaisi, jos tämä konserni siis oikea liikelaitos olisi.

Kaksi mielenkiintoista luentoa oli,  ruoka- ja kahvitauon sekä taukojumpan lisäksi.

Bussimatkat Keskustasta kotiin kestivät mennen tullen tunnin.

Heräsin ennen klo 06. Laitoin hiukset, meikkasin. Pirpana heräsi omatoimisesti puoli seitsemän aikaan ja kävi avaamassa joulukalenterinsa. Ihana joulukuu, ajattelin, ei tarvitse herätellä ja kiskoa ylös, muksut pongaa ennen kukonlaulua ylös, kun joulukalenteri pikkuminiaarteineen on odottamassa avaamistaan.

Bussi tui pysäkille hieman klo 7 jälkeen ja oli Metropolian sykkeessä tunnin päästän. Matka-ajan uppouduin hyvään kirjaan. Kotimatkalla en jaksanut lukea. Nukahtelin. Kotona olin klo 17. Ihan helvetin pitkä päivä. Onneksi tämmöisiä ei tarvitse tehdä edes kerran viikossa, puhumattakaan, että tuo olisi jokapäiväinen työmatkani. En tiedä jaksaisinko ja kuinka pitkään jaksaisin.

Juuri kun bussi oli nousemassa rampille Perämetsän asuinaluetta kohti, Pirpana soitti. Saako hän mennä Pepin luo. Kysyin läksyistä. Niitä oli muutama. Kuulosti siltä, että läksyt olisi nopeasti tehtyä sitten illalla kotona, joten annoin luvan mennä. Ja ajattelin, että menen jo klo  18 hakemaan Pepiltä kotiin. Mutta ilta hurahtikin nopeasti. Lämmitin Jiille ruuan, tein nopeasti vaniljarahkan, täytin tiskikoneen ja laitoin sen päälle, söin itsekin, katsoin postin, patistin Jiitä lukemaan perjantain kokeisiin, siistin keittiön. Katsoimme googlemapsista miten pitkä matka kilometrseissä ja ajallisesti on Keski-Suomeen, jonne menemme joulua viettämään.

Ja sitten kello olikin jo puoli 7 illalla ja minun oli lähdettävä hakemaan Pirpana Pepin luolta. Samalla saisin kivan iltalenkin. Oli pimeää jo, ilma oli jotenkin pehmeä ja raikas yhtäaikaa. Ruoho ja ojanpenkan heinät olivat jäässä. Jouluvalot loistivat ikkunoissa ja pensaissa, talojen räystäillä. Tässähän voisi tehdä vaikka pidemmänkin kävelylenkin.

Pirpana ei tietenkään ollut syönyt Pepin luona mitään. Tai oli. Karkkia. Kotimatkalla Pirpana puolusteli, että Peppi oli ehdotellut jugurttia ja leipää, mutta olipa ottanut myös karkkirasian kaapista, toffeepalloja, Pepin synttärikarkkeja,  ja silloin oli ihan kauhea karkkinälkä iskenyt, mun tekin mieli! ja niin välipala oli vaihtunut makeisiin.

Hieno homma. Just näin.

Eteisessä Pepin luona kyselin Pirpanan hansikkaiden perään. Ei hänellä ollut. Ollenkaan. Ei ollut ottanut kouluunkaan. Minä vedin suuta tiukkaan viiruun ja olin valmis aloittamaan nuhdesaarnaa sanktioukaaseineen, kun Pepin isä keksi puuttua asiaan ja selittää 8-vuotiaalle mistään mitään tajuamattomalle kakaralle, mitä tapahtuu jos ei käytä sormikkaita talviaikana:

Sormet paleltuu, niissä ei veri kierrä, niihin tulee kuolio ja ne pitää leikata pois.

Ihan oikeesti! Ethän sinä noin voi lapselle sanoa! en voinut sanoa enempää. Toisaalta, ehkä olisi pitänyt. Silläkin uhalla, että loukkaantuu tai suuttuu, aikuinen mies. Ja nyt ymmärsin oikein hyvin mitä Matildan äiti tarkoitti, kun moitti Pepin vanhemmista, että lapset kasvattaa lapsia, ja totesi, että Pepin pelot (yksin kotona puoli tuntia aamulla, pimeä, ääni ulkoa, äiti ei vastaa puhelimeen heti jne, loputtomiin),  johtuvat kyllä ihan siitä, että vanhemmat itse luovat niitä pelottelemalla lasta kaikenlaisilla kauhuskenaarioilla, puhumalla lapselle ihan mitä sattuu.

Ymmärrän myös nyt, mitä tarkoitettaa, että lapsia pitää suojella ja varjella. Pienille lapsille ei tämän maailman totuudet vielä kuulu. Se kerrotaan pala kerrallaan sitten, kun lapsella itsellään on ymmärrystä ja rohkeutta kohdata ne asiat. Enkä kyllä itseäni kovin ylös korota tämän suhteen, ohilyöntejä tulee, mutta ei ihan noin graaveja. Ei tuota luokkaa, eikä koko ajan, kaiken aikaa, joka asiasta.

Kyllähän hansikkaisen käytölle perusteeksi riittää vähäisempikin, kuin sormien jäätyminen kuolioon ja sitä kautta sormien leikkaaminen pois.

Ja hei halooooo! ei aikuinen ihminen tommosia  puhu lapsille!!

Eikö se ole että pelottelu, kiristys, lahjonta, heitti Pepin isä vitsiksi.

Ei vaann uhkaus, kiristys, lahjonta, mutta voihan sitä tietysti uhata, että jos et laita hanskoja, leikkaan sormesi poikki! heitin minä takaisin. Että osaan se minäkin ja minä se vasta osaan.

Ehkä Pepin isälle avautui, mitä tuli sanottua. Sillä asiahan on lyhkäisyydessään tuo: jos et käytä hansikkaita pakkasella, sormesi leikataan pois.  Tässä kalpenee niin jöröjukat kuin aisopoksenkin tarinat, kun yksi isä keksii kertoa elämän totuuksia lapselle, ihan noin niinku kasvatuksellisessa mielessä.

Kun olimme jo ulkona, Pepin isä tuli perässä oven suulle. Pirpanalle, kaikki on hyvin - oho, mikä ilme, jos katse voisi tappaa - no hymyile vähän - ja sitten silmät ristiin, naama vinoksi. Aha, asia hoidetaan siis tällä tavalla.

Kotimatkalla oli sitten otettava keskusteluksi, mitä on paleltuminen, missä tilanteessa ihminen voisi paleltua niin pahasti, että sormet tai varpaat pitäisi leikata pois ja leikataanko kaikki.  Ja jos koulupäivän viettää ilman hansikkaita, sinä aikana ei sormet palellu kuolioon eikä niitä tarvitse leikata pois. Vaikka menisi pakkasella pelkissä kumppareissa ohuissa sukissa, ei varpaat palellu kuolioon. Täytyy olla 25 astetta pakkasta ja kolme päivää metsässä... ja sitten Pirpana päätti laskea, paljonko on 25 + 25 + 25.

Niin. Että siinä se ymmärrys ja vastaanottamisen kyky on, 8-vuotiaalla. Puhua sitten tämän ikäiselle tenavalle ... voi huokaus. Tästä tulee varmasti vielä keskustelua, kun talvi etenee ja ulkoilun tai kouluvälitunnin aikana kylmä hiipii jäseniin, sormiin ja varpaisiin. Että meneekö ne nyt kuolioon ja leikataan pois.

Niin, että kiitos vaan kovasti.

Pidämme taas vähän taukoa kavereista. Ei yksin tuon kommentin takia, ei yksin sen takia että iltapäiväkerhossa saadun välipalan jälkeen seuraava ruoka on klo 19.30 kotona. Vaan enemmänkin sen takia, että Pirpana tekee sitten läksyjä klo 20, kun siihen aikaan pitäisi olla jo vuoteessa kuuntelemassa iltasatua. Ja ollaan kaikki väsyneitä. Siksi.