Jii osaa englantia, Luojalle kiitos, että osaa, eikä minun tarvitse neuvoa. Matematiikasta Jii saa erityistukea koko ajan. Ei mitään tukiopetuksia silloin tällöin, vaan koko ajan. Mutta se, että Pirpanakin on samanlainen matemaattinen tumpelo, on aika rasittavaa. Laskut on helppoja, jopa minulle - olenhan minä peruskoulua käynytkin yhdessä Jiin kanssa, olen nyt opiskelemassa peruskoulun 6. vuosiluokkaa. Niinpä just. Joten alan osata kertotaulunkin. Tunnustan: myös minä olen matemaattisesti jotakin aivan onnetonta. Löytyy ilmeisesti aivorakenteesta, että onko joku yksilö matemaattis-looginen vai jotain muuta. Ja minä ainakin olen sitä jotain muuta.  Kummallista, että se niinkin vahvana on kaikille lapsille periytynyt, vaikka isät on erit kahdelle vanhemmalle kuin kahdelle nuoremmalle... tai ei kaikille. Neljästä lapsesta yksi on poikkeava mitä matemaattiseen lahjakkuteen tulee: Joakim. Insinööri. Jo alle kouluikäisenä hän osasi laskea suusanallisesti esitetyn laskutehtävän. Vastaus tuli nopeasti ja oikein.

Sinänsä mielenkiintoista, että se matematiikka ei suju näiltä Isukin lapsilta, vaikka Isukki kuulemma on melkein autoalan insinööri (käviköhän hän vuoden vai peräti kaksi, kun jätti kesken, mutta se ei sulje matemaattista neroutta pois), mutta sujuu Joakimilta, jonka isä on Maalaispoika, ihan tavan junttiduunari.

Mutta se tokaluokan matematiikka. Kertotaulu. Tätä likkaa minä en osaa opettaa enkä neuvoa. Meillä on jotensakin erilainen ajattelumalli. Jii on jollakin tavalla helpompi. Kun Jii vihdoinkin uskaltautui opettelemaan fillarointia lman apurattaita, ja pyörä vaappui ja heilui puolelta toiselle, neuvoin vastaliikkeen. Sen saman, mitä motoristit käyttävät kun kallistavat mutkiin. Sen minä osasin (en tiedä osaisinko enää, kun ei ole sitä pärrää ollut alla kymmeneen vuoteen) ja sen neuvoin pojalle. Johan löytyi fillarille vakaus.

Pirpanan kanssa tilanne ei näin yksinkertaiseksi sujunutkaan, vaan siellä on jonkinalinen naisen ajatteluamalli tuossa pienessä pikkutytön päänupissa. Ilman appareita ajamisen opetteluun meni Pirpanallakin melko lailla aikaa, (minun) hermoja ja (pikkulikan) parkua. Miten hallita pyörää sen jälkeen, saada se pysymään pyörätiellä ja vieläpä omalla kaistallaan, eikä reunasta reunaan vapisevaa siksakkia tehden? Kunnes tajusin ja vein tytön ajamaan koulun asfalttipihalle, tekemään kaarroksia oikealle ja vasemmalle. Sieltä se kloksahti.

Mutta miten opettaa matematiikan laskutehtävät? Sitä minä en tämän likan kanssa osaa. Ok. Me opettelemme löytämään yhteisen kielen. Tai sitten Jii tulee ja sanoo: minä voin neuvoa! semmoisella äänellä, että mutsi, häviä siitä, mä en jaksa kuunnella teidän kahden hermoilua, minä tiedän miten tämä homma menee, jätä tää mun huoleksi.

Lasten kanssa on kivaa kun on mukavaa. Oi niitä, jotka voivat viettää vain viikonloppuja ja loman hetkiä lasten(sa?) kanssa! Ei aamuisia heräämisiä, ei aamuisia riitojen selvittämisiä puhelimen kautta työpaikalta käsin, ei unohduksista nalkuttamista, läksyjen vääntämistä, kokeisiin lukemista. Ei vastuuttamista. Kyllä sitä on paska mutsi, kun joutuu sen paskan hoitamaan. Ja sitten se joku toinen; senkus vain on, ja ottaa sen hyvän ja kivan, minkä lapset ovat siinä nalkutusten ja vastuuttamisten ja muun arjen sivutuotteena saaneet, juurikin siltä paskalta mutsilta.