Onko 12-vuotias niin iso, että hänen kanssaan voi keskustella siitä, miksi isi ja äiti erosi aikoinaan - siitä, mikä meni pieleen? Voiko tuon ikäiselle kertoa, mitä tapahtui 4 vuotta sitten? Siitä, miksi hänellä on muistikatkos ajalta, jolloin oli 2. luokalla - miksi hän ei muista mitään tuolta ajanjaksolta? Miksi esimerkiksi matematiikan suhteen pohja on huono, ja sen takia matematiikka tuottaa vaikeuksia yhäkin? Voiko sen kaiken kertoa? Vai pitäisikö sanoa, että kerron sitten kun olet isompi? Mikä on riittävän iso ikä kertoa? 15-vuotta? 18- vai 21-vuotta? Sitten kun on omia lapsia? Vai ei milloinkaan? Ei Kiira ja Joakim olleet koskaan kiinnostuneita minun ja heidän isänsä ristiriidoista tai eron syistä. Joakim ei yhteiselämää muista olleenkaan, hän oli vain puoltoistavuotias kun erosimme. Kiira oli hieman yli 4-vuotias ja muistaa meidän riidat. Myöhemmin hän on kertonut, että oli helpottunut, kun erosimme.

Nämä lapset eivät muista minun ja Isukin väliltä riitoja. Isukki on Enkelilleen kertonut meidän riidoista. Kummallista, mutta minäkään en muista, että olisimme korostuneesti riidelleet, paitsi asumuseron jälkeen. Ja meidän riidat aiheutuivat siitä, että hän antoi tyttäriensä kävellä minun ylitseni, antoi äitinsä ja tyttäriensä (ja exänsä) tulla meidän parisuhteemme ja perhe-elämämme keskiöön, siihen väliin.

Me näemme siis asiat aivan eri tavalla.

Mutta Jii halusi tietää.

Ja minä kerroin.

Kerroin, mitä tapahtui silloin, kun hän oli 8-vuotias. Miten se vaikutti häneen, Pirpanaan ja minuun. Mitä teki isä. Tai siis, että isä ei tehnyt yhtään mitään, vaan jätti minut selvittämään sen tilanteen yksin. Tilannetta kesti puoli vuotta. Se oli äärimmäisen ahdistavaa aikaa. Pirpana reagoi tilaneteeseen iho-oirein. Kävin sairaalassakin ainakin kerran, koska iho oli punasinikirjava, kuin pakanamaan kartta. Atooppinen iho Pirpanalla on, tai oli, ja stressi sai sen pahenemaan. Molemmat lapset olivat jatkuvasti kipeinä, flunssaa, nuhaa, kuumetta. Jiin koulun käynti ja oppiminen tuotti vaikeuksia, ja nyt edelleen sniitetään sitä satoa; pojan koulumotivaatio on nolla ja miinut ja matematiikassa tarvitsee eritystukea. Opettajat ovat todenneet, että pohja juurikin näiltä alaluokilta on niin huono, että sen päälle on vaikea rakentaa tätä vaativampaa.

Tilanne alkoi syksyllä hieman koulujen alkamisen jälkeen, kun Jii aloitti 2. kouluvuotensa, ja päättyi keväällä. Ja sitten me muutimme. Kahden viikon varoajalla. Heti kun asunto löytyi.

Jii ei edes muista, että asuimme pahvilaatikoiden keskellä koko tuon ajan. Tottakai meillä välttämättömimmät huonekalut oli, ja mieluisimmat lelut esillä, mutta minun makuuhuoneeni yksi seinä oli pahvilaatikoiden täyttämä, olohuoneen nurkissa oli pahvilaatikkopinoja, samoin varastokopissa.

Kerroin myös, että Isukki näkee tilanteen aivan toisella tavalla.

Millä tavalla? kysyi poika.

Isukki näkee, tai ainakin silloin näki, tilanteen niin, että oli se minullakin vaikeaa, oli niin raskasta, olin selkä seinää vasen, itsekin niin vereslihalla, ei ollut vaihtoehtoja.

Isukki näkee - näki - tilanteen siis omien tunteidensa kautta. Näen sen minäkin. Oli raskasta ja ahdistavaa. Mutta minun mielestäni kyse ei ole siitä, miltä minusta tuntui, vaan siitä, mitä minä tein tai mitä jätin tekemättä. Ne ovat kaksi eri asiaa. Kaikilla on tunteet ja tunnetilat johonkin asiaan, mutta kyse on siitä, että kun tulee ongelmia, mitä silloin tehdään vai tehdäänlö mitään.

En minä voinut jäädä siihen ahdistuksen tunteeseen makaamaan. En voinut paeta töihin, lähteä pois paikalta, kuten Isukki teki.  Minun oli pakko hoitaa paitsi arki ja lapset, myös se päällä oleva tilanne, siihen liittyvät asiat, mikä meillä sen ahdistuksen silloin aiheutti. Se ei ollut mikään minun aikaansaama, eikä parisuhteeseen tai erotilanteeseen liittyvä asia. Se tuli tavallaan perheemme, minun perheeni, ulkopuolelta, suoraan minun perheeni, minun ja lasteni keskiöön ja aiheutti valtavasti pelkoa ja ahdistusta. Minussa. Eikä sellainen voi olla vaikuttamatta lapsiin.

Kyllä se arkeen vaikutti. Selvisin töistäni juuri ja juuri. En käynyt enää kaupassa Tuppukylässä, vaan tein kauppaostokset muualta. Viikonloput vietimme toisaalla, menimme jonnekin kauemmaksi ulkoilemaan, pyrin välttämään kotialueella olemista niin paljon kuin mahdollista.

Ja Isukki keskittyi omaan itseensä, jättäen minut yksin sen tilanteen kanssa. Kuten oli tehnyt aikaisemminkin, Tuppukylään muuton jälkeen. Koska hänellä itselläänkin oli niin raskasta, oli aivan vereslihalla, selkä seinää vasten, vailla vaihtoehtoja. Joten silloin on hyvä hylätä vaimo ja kaksi ihan pientä lasta.

No, tämä nyt oli tämmöinen postaus.

Vanha asia, mutta Jii halusi tietää enkä minä oikein osaa tätä luovia valehtelemalla eikä Jiille voi sivuuttaa asioita. On jo sen verran iso. Vaatii, haluaa tietää. Toivottavasti hän ymmärtää, että tämä on minun näkemys. Yritin kyllä panottaa sitä.

Muustakin me puhuimme. Siitä, että nyt Isillä tulee suhde onnistumaan, koska hän itse ei anna ulkopuolisten tulla siihen keskiöön, eikä sovi asioita Enkelinsä selän takana, kuten teki minun kanssani. Ja että te lapset olette normaaleja, ettekä ryhdy tapaamisten aikana tekemään typeryyksiä. Esimerkiksi, te ette leikkele Enkelin pojan matikan kirjaa. Ette kiusaa Enkelin kissaa (jos siis vaikka olisi se kissa), ette kiusaa heidän lapsia tai vauvaa, jos heillä olisi semmoinen. Te ette leikkele Enkelin verhoista palasia pois, kuten Titta tai Jutta teki; leikkasivat verhoista palaset, pimennysverhoon palkeenkielen. Kuulemma isi suuttuisi ja puuttuisi heti, sanoi Jii. No, ei puuttunut silloin aikanaan, se jäi minulle ja niinpä minä olin paska tyyppi, ilkeä äitipuoli.