Se meillä kotona oli.

Olimme kaikki vuoron perää vatsataudissa.

En edes muista, milloin viimeksi olen itse ollut vatsataudissa. Kipeänä, ihan jumalattoman kovassa flunssassa olin jouluna 2014, jolloin muutimme tuohon asuntoon. Onko siitä niin kauan? Vietimme sen joulun muuttolaatikoiden keskellä, minä makasin flunssaisena. En muista, olivatko lapset edes isällään joulun välipäivinä. Tuskinpa. Ehkä jossain vanhassa kalenterissa lukee merkinnät, etten  väärää tietoa jaa...

 

Ja nyt sitten taas.

 Ensin Jii oli oksentanut keskiviikkona koulun ruokalassa lattialle ja vähän muuallekin, lähti kotiin tietenkin.

Torstai oli molemmilla tenavilla vapaapäivä koulusta, minulla työpäivä, joka kaikkineen meni todella myöhäiseksi, sillä työpäivän päätteeksi oli jo pari kuukautta sitten sovittu työpaikkalääkärikäynti. En sitä perunut, sillä seuraava aika olisi mennyt taas noin kuukauden päähän.

Hyvin olivat lapset pärjänneet kotona keskenään, olivat syöneet mitä olin määrännyt (tosin edellytti puhelinsoittoja ja patisteluja). Pirpana lähti Pepin kanssa ulos ja kauppaan ostoksille. Pirpana soitti ja kysyi lupaa mennä Pepin kanssa kauppaan ja annoin luvan. Kuvittelin, että molemmat käyvät ostamassa pikkuiset makeiset tai vastaavaa, mutta sitten illalla kotona selvisikin, ettei Pepillä ollut senttiäkään rahaa, vaan ostosreissu oli tehty täysin Pirpanan rahoilla: Pirpana oli ostanut Pepille jäätelön ja rojuautomaatista jokun tilpehöörin, itselleen paketin hileitä, joista oli antanut yhdet putklot sekä Pepille että tämän siskolle Annikalle kun olivat siitä jatkaneet Pepin kotiin.

Niin että silleen. Taas. Peppi osaa.

Minä kyllä vähän suutuin. Onnistuin hampaat kirskuen tuottamaan, että on tosi hienoa, on tosi kivaa ja ihanaa, että ostat ystävälle, näinhän se pitää ollakin, mutta kun tämä ei ole ensimmäinen kerta kun Peppi sinulla, sinun rahoillasi ostattaa, ja tämän tämmöisen pitäisi perustua vastavuoroisuuteen.

Jii huuteli sivulta omat kommenttinsa juurikin siihen liittyen, että Peppi on näin toiminut aiemminkin ja minä olen aiemminkin tämän saman nuhdesaarnan pitänyt.

Torstai-iltana Pirpana sitten sairastui vatsatautiin ja sitä kestikin sitten koko yön. Otin likan patjalle oman sänkyni viereen. Varauduin siihen, että yöuni olisi katkonainen. Mutta en siihen, että se jää minimiin naapurin kundin yöllisen älämölömetelin takia. Siitä oma postauksensa.

Perjantain Pirpana makasi kuumeessa.

Kaikki minun hienot suunnitelmat pääsiäisen ohjelmasta peruuntuivat. Minnekään ei menty. Lauantaina en uskaltanut viedä kumpaakaan lasta mihinkään kunnon aktiviteettiin, vaan kävimme vain kauppakeskuksessa. Jiille löytyi kumpparit. Jotka olivat plussakorttialennuksessa ja niin edulliset, että melkein ilmaiset.

Lauantai-iltana kävin pitkällä, melkein kahden tunnin mittaisella kävelyreissulla. Kotona olin sitten reidet kylmettyneenä, mutta se olikin enemmän; sain itsekin sen vatsataudin.

Sunnuntain toivuin.

Maanantaina kävimme jo ulkona meren rannalla kävelemässä ja uimahallissa hauskaa pitämässä.

Ja sillä aurinkoisella merenranta-kävelyllä, auton taas temppuillessa, minä itkin ratin takana: on ihan helvettiä asua jossain hevonperseenkuusessa, keskellä ei-mitään. Sieltä ei pääse mihinkään, ei edes töihin, koko oleminen edellyttää omaa autoa eikä minulla ole siihen varaa, koko ajan menee budjetti yli, mihinkään ei rahat riitä....

Illalla kotona avasin netin ja aloin katsella asuntoja.

Muutto ihmisten ilmoille alkaa olla todella vakavassa harkinnassa.