Tämä lokakuun on antanut huikean kauniita aurinkoisia päiviä.

Koivujen lehdet välkkyvät kultaa, marja-aronia pensaat loistaa punaisenaan. Aamuisin on alkanut maa olla kuurassa, pensaiden lehdet jäätyneinä ja huurteisina.

Tänään lähdimme ulkoilemaan, pienelle metsäretkelle. Viikko sitten olimme myös. Ja eilen Jii oli oman harrastuksensa kautta patikoimassa ihan koko aurinkoisen päivän. Kiukutellen lähti, mutta takaisin tuli varsin tyytyväisenä.

Tänään kävelimme yhteensä 5 km. Pirpana uupui ja aloitti marinan jo vajaan kilometrin jälkeen. Kädestä kiinni pitäessään roikkui ja repi käsivarresta niin että sattui. Aikani mussutin mukavia, ymmärtäviä sanoja ja sitten ilmoitin yksikantaan, että suu kiinni. Jos et jaksa, niin et jaksa, mutta yhtään et enää valita etkä marise. Sen jälkeen kävely sujui paremmin, ainakaan kiukkumieli ei tarttunut minuun eikä Jiihin.

Söimme eväät pitkän ja syvän lammen, tai järven, rannalla. Ulkoilureitillä ja nuotiopaikoilla oli muitakin retkeilijöitä. Pariskuntia ja perheitä, koiria, lapsia.

Yhdellä seurueella oli pieni, hieman kissaa isompi koira raidallisessa villapaidassaan. Seruaavan kerran kun näimme seurueen, koira oli asettautunut rattaiden kankaiseen tavarakoriin istumaan, retkeili sieltä tyytyväisenä maisemia katsellen.

Paluu autolle sujui Pirpanankin osalta iloisesti hymyille. Paluumatka sitäpaitsi on aina lyhyempi kuin se menomatka, ainakin jos kulkee samaa reittiä mennen tullen.

Autossa Jii sitten otti negaatiovaihteen päälle ja aloitti marmatuksen ja marinan. Ystäväperhe oli tulossa kylään ja Jii päätti muistaa juuri sen mukavan ulkoilutuokion jälkeen, että viimeksi kyläillessä kaveri ei suostunut leikkimään hänen kanssaan olleenkaan, vaan vain pelasi, joten nyt hänkin aikoo vain pelata. Kosto elää.

Minä hermostuin. Onko pakko pilata kaikkien hyvä mieli tämänkaltaisella p*skalla. Tapahtumasta on kulunut melkein kuukausi. Ja olisi sanonut  asiasta aikuisille silloin heti.

Kotiin saavuttiin siis pahantuulisina ja vihaisina.

Aloitin leipomisen ja ruuanlaitoin ja sittenpä ystävätär lapsineen jo tulikin. Tytöt sulkeutuivat Pirpanan huoneeseen kikattamaan ja leikkimään. Jii murjotti huoneessaan. Ystävän poika oli pahantuulinen hänkin, jurnotti eteisessä, intti vastaan, äitinsä hermostui ja komensi jäpikän ulos. Siellä se seisoi huppuun piiloutuneena kuuraisessa lokakuun alkuillassa, kunnes tuli sisälle rauhoittuneena. Jiikin oli rauhoittunut, kun oli saanut vähän ruokaa kupunsa alle. Perunaa ja jauhelihakastiketta. Tosin ruoka oli kuulemma niin pahaa, että oli lähes syömäkelvotonta, mutta söipä sitten kuitenkin, koko lautasen tyhjäksi.

Ensimmäinen tunti meni siis näillä varhaisteini-ikäisillä kiukutellessa samaan tapaan kuin 3-4-vuotiailla pikkukakaroilla, ja vasta sen jälkeen löytyi hyvä mieli ja yhteinen tekeminen. Ja juuri kun pojat olivat päässeet pallon potkimisen makuun, piti heidän lähteä.

Ilta meillä kotona sitten sujuikin muuten ihan tavallisen leppoisissa ja arkipäiväisissä merkeissä.

Illan muista tapahtumista omana poistauksenaan sitten.

Tässä pari kuvaa tämän sunnuntain maisemista.

Tämä kuva kiepahti kumoon ja katsoa pitää oikealta vasemmalle :) Vähän niskajumppaa

Paluumatkalla Pirpana jaksoi ihastella metsää ja luontoa. Ja tällä kertaa kuljimme Peikkometsän läpi. Metsä oli paitsi Ronja Ryövärintyttären metsä myös sellainen, että siellä asuu ihan varmasti peikkoja. Korkeita kuusia, pehmeää sammalta, jäkälöityneitä kiviä, suuria kiviä ja kivenlohkareita. Semmoisessa metsässä Peikot asuvat.

Ja tässä alla kolme luontokuvaa viime viikkoiselta patikointiretkeiltä. Silloin taisi kävelylle tulla vain kolmisen kilometriä, mutta maasto oli todella vaihtelevaa ja kompensoi muutoin lyhyttä luontopolkua.

Tällä retkellä metsässä oli monia erilaisia maisema-alueita. Oli peikkometsää, mutta myös keijumetsä. Myös menninkäisten metsäalue oli. Ne ovat erilaisia. Menninkäiset viihtyvät erilaisessa metsässä kuin peikot, ja keijujen metsään aurinko paistoi korkealle kurottuvien puiden lävitse, aluskasvillisuus on harvempaa ja maata peittää kuivat syksyiset lehdet.