Vältän ajamista keskustassa. Se on tappotuomio. En osaa ryhmittäytyä oikein, tehdä sujuvaa kaistan vaihtoa. Ja inhoan mukulakivetyksellä ajamista, inhoan ratikkakiskojen välissä ja päällä ajamista. Mutta tänään oli kasvohoito Metropolian ytimessä tai sen takana, siellä Parempien Ihmisten alueella, vuosisatoja vanhojen kivitalojen keskellä. Kasvohoitoni vieressä on kahvio, jossa eurooppalaiseen tyyliin asiakkaan ei tarvitse jonotella tiskille. Olen käynyt siellä pari kertaa, kesällä joskus. Tarjoilija tulee pöytään kysymään tilauksen, tuo tlauksen, ja sitten myöhemmin laskun. Ylellistä. Outoa. Kallista.

Inhoan niitä yksisuuntaisten teiden takia monimutkaistuneita reittejä jonnekin mutkittelevien teiden kautta kantakaupungin takaosasaan asti. Otin navigaattorin apuun. Se sekosi, ohjasi täysin väärälle kadulle, hiukkasen muualle kuin mitä määräpääksi oli asetettu. Pikkuinen ranskanpurkkini keinui mukulakivetyksellä. Mietin, että tämmöistä oli varmaan entisaikoina kun parempi kansanosa matkasi hienomman heposen vetämissä  jousitetuissa kärryissään aurinkovarjot somasti avattuina.

Kasvohoitoon upposi rahaa enemmän kuin arvasinkaan. Joulun kunniaksi sain vaalean lilan laventelisaippuan vaalean lilaan kartonkirasiaan pakattuna. Tuoksu on aivan ihana! Illalla kotona olen tuon tuostakin availlut kantta, nuhkutellut tuoksua. Jii oli jo vuoteessa ja Pirpana nukkui yskäisenä ja lämpöisenä, vein saippuan myös Jiille haisteltavaksi.

Kun kasvohoidon jälkeen keinahtelin ranskanpurkillani  mukulakivetyksellä yrityksenäni päästä keskustasta pois ja kotiin päin vieville väylille, eksyin taas, navigaattorista huolimatta. Käännyin väärin. Pois pääsi sieltäin, ryhmittäydyin ja käännyin Bulevardilta Manskulle. Auto tööttäsi takana. Tajusin, että pimeässä ja vesisateessa olinkin ajanut ratikkakiskoille, raitovaunun ajoväylälle, ja että tässä kohden oli autot ja ratikat erotettu toisistaan. Hyvä minä. Onneksi just siinä kohden ei ollut mitään ruuhkaa, autojen katkeamatonta ja paikallaan seisovaa jonoa. Pääsin liukahtamaan jostain välösestä takaisin ajoradalle.  Ja hienoa, että siellä oli joku paikallinen autoilija tajusi havahduttaa maalta tulleen tumpelon. Muuten olisin varmaan ajanut Manskun vähintään puoliväliin siinä ratikkakiskojen väylässä, kiskojen päällä.

Liikennevaloissa katsoin tekstarin. Onneksi katsoin. Matildan äiti ilmoitteli, että Pirpana on kipeänä. Soitin takaisin, lupasin olla tunnin päästä. Niin navigaattori matka-ajaksi väitti. Mutta navigaattori on pelkkä tyhmä laskukone, insinöörin rakentama. Se ei laske muuttujia mukaan. Ruukaan menevää aikaa ei kykene ennakoimaan edes miespuolisen insinöörin suunnittelema laskukone, ei, vaikka olin pahimpaan ruuhka-aikaan liikenteessä.

Matkaan meni 1,5 tuntia. Siitäkin huolimatta, että jonot vetivät hyvin, ei ollut kolareita, ei hidastelijoita, muita kuin minä. Säkkipimeässä ja vesisateessa on tylsä ajaa joten ajaa köröttelin.

Akka ratisssa siis. Keski-ikäinen akka. Hidastunut fossiili, just joo.