En halua mennä nukkumaan, yksin. Tämä pahenee vuosi vuodelta, yksinäisten vuosien kerryttyä, lisäännyttyä. Toisaalta olisi helppoa nukkua tämä elämä eteenpäin, seuraavaan päivään, jospa siellä olisi jotakin merkityksellistä. Kun tenavat eivät ole kotona, tämä kaikki korostuu. Ehkä tilanne olisi toinen, jos lapset olisivat olleet ylipäätään säännöllisesti sen exämulkun luona. Jos hän olisi tullut, hakenut, palauttanut edes sen kerran kuukaudessa, kun enempään ei suostu, vaikka miten anelin ja lapseet toivoi. Jos hän olisi ottanut talvilomalla, syyslomalla, pääsiäislomalla, kesällä. Joka vuosi. Säännöllisesti. 

Minä olen tottunut tähän. En halua enää, en tarvitse enää äitivapaapäiviä, lapsivapaata. Mitä helvettiä minä näillä tyhjillä päivillä teen? Tähän 24/7 -yh-elämään ei kukaan - ei  niin helvetinkään kukaan! - ole halunnut osalliseksi tulla, minun kumppaniksi. Ja kuka haluaisi? Mitä minussa on niin ihmeellisen erikoista, ainutlaatuista, etteikö löytyisi jostakin joku toinen, nätimpi, kivempi, älykkäämpi, paremmin tienaava, omistusasunnossa asuva, jolla lapset on maailmalla tai toisella vanhemmallaan useammin. 

Hylätyksi tuleminen. 

Torjutuksi tuleva. 

Kelpaamaton.

Mitätön.

Ei kukaan. Ei mikään.

Vähättely. Pilkka. 

"Minä tarjoan (kahvit) köyhälle. Minulla on enemmän rahaa"

Ja minä olin niin tyhmä ja kiltti, alistunut, alistuva tai sitten vain tyrmistynyt , etten osannut sanoa mitään nasevaa takaisin. Kuten: mistä sinä minun rahani ja varakkuuteni tiedät. 

Tai: Minä en sinun köyhäinapujasi tarvitse. Yhteiskunta kato tarjoo minunlaiselleni ihan kaikki mömmöt, vähän vanhvemmat kuin pelkkä kofeiinilitku per os. 

Hyvä se on jälkeenpäin. Ei ollut käsikirjoitus valmis siinä vaiheessa, kun tinder-treffimies kommenttinsa heitti. Minä olin loppuun asti, kuuntelin vittuilut ja mitätöinnit, enkä päässyt edes tykittämään takaisin, kun hän tapaamisen jälkeen poisti minut listaltaan. 

Eilen illalla ajelin lapset exän asuinpaikan kulmille. Mietin, miksi en ollut tajunnut sanoa, että hakisi heidät Likkakaverin hoodeilta. Toisaalta, en tiennyt että sinne oli Likkakaverilta niin pitkä matka, peltojen halkomaa mutkaista maaseututietä. Kuvittelin, että ne pitäjät ovat aivan vierekkäin. No eivät ole, välimatkaa on 40-45 minuuttia, jos ajassa mitataan.

Menomatka ahdisti. En tiedä miksi. Paikkakunta on mitättömän pieni. Päätien varrella kylän ainoa kauppa ja krouvi, tai siis pubi, olutkapakka, joka on varmaan paikallinen pahennuksen pesä. En voisi kuvitella exää siellä oluella edes sellaisena ihmisenä, joka hän oli ennen meidän eroa, ja nyt ei missään nimessä. Ei tässä roolissa, tänä ihmisenä, joka hän on vaimoonsa peilautuneena. Hän voi käydä siellä korkeintaan kristillisyyden liiveihin pukeutuneina, suojattuna pahoilta ilmiöiltä, trattoja jakamassa. Tai sitten hän on vaimonsa löydttyään lopettanut tämänkaltaisen höyryämisen, ja jakaa krisillisten pyhää sanomaansa vain lähipiireilleen, työkavereilleen, harrastuksessaan (joka hänellä nyt on, ja vieläpä se, mitä ehdotin meidän yhdessä tekevän, mutta eipä kelvannut, ei suostunut, tyrmäsi ja torppasi hyvin perusteellisesti) voidakseen pönkittää itseään, osoittaakseen omaa kunniallista hyvyyttään. 

Paah. Miksi juutun tähän. Miksi.

Ei, en halua takaisin tuota ihmistä, joka hän on. Mutta kaipaan hyvin usein sitä perhettä, joka meillä oli; sitä ihmistä, jonka kanssa silloin elin. Kumpaakaan ei enää ole. Olisikin joku tsunamin tai tornadon kaltainen tullut ja vienyt, hajottanut atomeiksi, vaan ei. Se on vielä, tuolla ja tuossa noin. Nyt juuri minun lasteni kanssa. Ei hänen, ei meidän. Minun.

Vihreän maalaismaiseman läpi ajaminen muistutti minua taas siitä, etten tiedä omaa paikkaani tässä maailmassa. Missä haluan asua, missä viihtyisin. Missä olisi se Minun Työpaikkani, yhteisöni. Se ihminen, joka olisi minun ja minun kanssani. Yhdessä.

Kun saavuin kotiin - ja siltä se todellakin tuntui. Nousin rampille, ajoin taajaman pääväylälle ja olin kotona. Olen asunut täällä 8 vuotta, josta tosin yhden vuoden Metropolian puolella kerrostalossa betonin ja lokkien kiljunnan keskellä. Ehkä olisimme viihtyneet Metropoliassa, jos asunto olisi sijainnut jossain muualla, koska onhan sielläkin aivan uskomattoman kauniita asuinalueita. Puistoja, metsäplänttejä, rauhallisuutta. 

Täällä Taajamassa ... ei täällä mitään ole. Kun tämän hajanaisen ajatelmani olen kirjoitellut, lähden pienelle fillarilenkille. Omakotitaloja, teollisuusaluetta. Pari kauppaa. Ei muuta. Onko tässä siis sen enempää kuin exänkään paikkakunnalla? Eipä oikeastaan. Miksi minä täällä asun? Siksi, että työpaikka, tuo määräaikaisuus, on täällä, Metropoliassa, ruuhkaisen ajomatkan takana. Ja Pirpana haluaa käydä koulunsa täällä ja just tällä alueella loppuun, ja Jiin opiskelupaikka on täällä ja Jii sanoi, ettei muuta minnekään. Hän haluaa käydä opintonsa täällä, tuossa koulussa. 

Kolme vuotta. 

En tiedä mitä sitten, mitä sen jälkeen. En tiedä edes mitä elokuussa, kun koulut alkaa. En tiedä mitä lokakuussa, kun työsopimus on päättynyt. 

Toivoisin taas elämää, joka on täyttä. Jossa tuntuu vahva elämisen maku. Olen kiinni jossakin, kuulun sinne jonnekin. On tarkoitus, merkitys, olen olemassa vahasti, itselleni ja jollekin toiselle. Kuulun johonkin, joka on isompi kuin työyhteisö, vahvampi ja merkityksellisempi kuin työyhteisö. Laajempi, enemmän, pysyvämpi, kuin kotona vahvasti lähtökuopissaan olevat teinit. 

Joskus se elämä oli sellaista, tuollaista. Miten onnellinen silloin olinkaan! 

Nyt tämä kaikki tuntuu kovin tyhjältä. Olen itse se, tyhjä. Ja tätä on kestänyt niin kauan, niin monta vuotta, että tähän alkaa olla jo väsynyt. Onnellisuuden, elämän merktiyksellisyyden asioita ei toisaalta enää muista, ja nyt he ovat poissa, lomallaan, tämän kaiken muun tyhjyyden huomaa ja tuntee, se kumisee ympärillä. 

Sillioin joskus kävimme exän kanssa pariterapiassa, muistan sen vieläkin. Istuimme sohvan molemmissa päissä, kaukana toisistamme, ettemme vahingossakaan koskisi toisiimme. Minä ymmärsin, että siellä käydään siksi, että parisuhde, avioliitto, saataisi kursittua kokoon. Että korjaisimme virheet, löytäisimme tavan ja keinon jatkaa yhdessä. Käyntien edetessä tajusin, ettei se tule toteutumaan. Kysyin monta kertaa exältä, onko hänellä joku toinen. Ei kuumella ole, mistä hän sellaisen olisi löytänyt kun aina on töissä. No, vaikka sieltä taksin takapenkiltä, ehdotin minä ja exä tuhahti halveksuvasti. Hänkö muka ihastuisi johonkin taksin takapenkillä kuljettevaan pubin ruusuun, ei todellakaan, eivät ole hänen arvoisiaan. 

Mutta olihan hänellä jo toinen katsottuna. Tämä nainen, mikä siellä nyt perheleikkiä minun lapsillani leikkii. 

Muistan, miten tuolloin sanoin exälle: minä haluan parisuhteen. jos se ei onnistu sinun kanssasi, se onnistuu jonkun muun kanssa. 

Minulla ei käynyt pienessä mielessäkään, ettei se parisuhde tule onnistumaan. Koskaan, kenenkään kanssa. 

En halunnut eroa. En yksinhuoltajuutta, en yksinoloa. En halunnut tätä elämää. 

Olen silti iloinen, että olen exästä eronnut. Lintuperpektiivistä ja etäältä katsottuna näin miten se koko elämä meni hänen ehdoillaan, hänen tavallaan, hänen ympärillään. En olisi saanut tätä koulutusta, ammattia, jos olisimme olleet yhä yhdessä. Olisin jumissa, toisella tavalla. Jumissa ja kiinni häneen ja hänessä. En olisi saanut omia aikuisia lapsiani takaisin, tällä tavalla, kuin he nyt ovat. Eikä nämä teinit olisi näin tasapainoisia ja fiksuja, kuin nyt ovat - vaikka toisaalta ovat rikottuja, hajoitettuja eroperhelapsia ja väsyneet minun väsymyksen ja yksinäisyyden - meidän perheen yksinäisyyden - katsomiseen. Luulen niin.

Silti. Kun eilen lapset vietyäni ajoin sen maalaismaisen läpi, maalasin silmieni eteen erilaisia tilanteita, kohtauksia. Exä ajaa porokolarin, poro tulee oikealta ja osuu auton oikeaan etukulmaan, auto suistuu lovaan ojaan ja törmää ojanpenkareeseen. Exä selviää ja lapset takapenkillä selviää. Pahimmasta surustaan selvinneenä exä haluaa keskusella minun kanssani, pyytää anteeksi kaikkea sanomaansa, tekemäänsä, hylkäämisiään ... amerikkalainen elokuva. Perhe palaa yhteen, sen rikkonut pahatar katoaa ja niin maailmankirjassa kaikki palaset on kuten pitääkin... 

... paitsi, että se pahatar taisin olla minä, siinä uusperheessä. Minut (ja samalla nämä lapset) nepattiin reunan yli, ulos ja pois, ja toivotaan, että haihtuisin koko maailmankaikkeudesta atomeiksi avaruuteen. Ja minä sain sen, mitä olen ansainnut. Yksinäisyyden. 

Niinkö siinä kävi?