Kesäloma siis päättyi ja työt alkoivat. Jii on tämän viikon leirillä. Pirpanan kohdalla mietin, miten järjestän hänen tilanteensa. Vielä 7-vuotiaan jättäminen kotiin yksin ei tunnu kivalta ajatukslta, eikä tyttö pärjäisikään, kokisi olonsa turvattomaksi, pelkäisi. Soitttelisi töihin vartin välein, itkisi.

 Töihin pystyisin ottamaan mukaan, mutta tylsäähän se olisi ollut, toimistohuoneessa koko päivä ja mieluummin hiljaa, että saan työni tehtyä.

Apu löytyi ystävistä.

Olen mykistynyt siitä aidosta välittämisestä ja auttamisesta, mitä ihmisillä on - ja vastaavasti siitä välinpitämättömyydestä, kaksinaismoralisesta näennäisyydestä, jota toisilla on.

Pirpana on tämän viikon ollut luokkakaverinsa Pepin isovanhemmilla. Odotan pysäkillä Pirpanan kanssa, pukkaan tytön bussiin, jossa Peppi on isänsä kanssa. Minä menen omalla bussillani töihini. Tyttöjen matka Pepin isän kanssa vaihtuu bussista lähijunaan, oikealla asemalla tytöt jäävät pois ja jatkavat matkaa Pepin isovanhemmille. Matka ei ole pitkä, Peppi osaa reitin. Pepin isä jatkaa matkaa töihinsä. Ja  Pirpana nauttii mummolakokemuksesta luokkakaverinsa isovanhemmilla.

Aamun herätykset ovat olleet aikaisia, sillä Pepin isän täytyy ennättää ajoissa töihin. Niin, ja tämä busssi-juna-järjestely siksi, että minulla hajosi auto, juuri sopivasti tähän saumaan, juuri kun autolle se suurin tarve olisi ollut.

Perjantaiaamuna sitten kävi hassusti, kun nukuin pommiin. Kännykän herätyskello kyllä soitti, mutta ajattelin pienen hetken torkahtaa... ja heräsin siinä vaiheessa, kun Pirpanan olisi pitänyt olla jo bussissa. Kävin pikaisesti suihkussa. Päätin, että Pirpana tulee töihin mukaan, mutta tyttö parahti parkumaan isoon ääneen. Hän haluaa Pepin mummolaan! Uusi puhelu Pepin isälle. Tulemme perästä seuraavalla bussilla, vien Pirpanan itse perille asti. Peppikin oli bussissa kyynelehtinyt.

Huomasin, että seuraavan bussin tuloon olisi vajaa 10 minuuttia. Äkkiä vauhtia! Pirpanalle leipä käteen, reppu selkään ja pari pillimehua mukaan, ja sitten puolihölkkää bussipysäkille. Bussimatka, sitten vaihto junaan. Pepin ukki tuli juna-asemalle vastaan, pukkasin tytön asemalaiturille ja jatkoin itse töihin.

Siinä matkalla töihin mietin monia asioita.

Ihan ensimmäisenä tuli mieleen valtava hämmästys: tämä ei ole todellista! Sinne se luokkakaverin pappa tuli asemalle vastaan, otti kuin omansa, vieraan lapsen. Uskomatonta, että joillakin on tällaiset vanhemmat ja  isovanhemmat! Ottavat joka päivä luokseen hoitoonsa aivan vieraan lapsen, järjestävät ohjelmaa, tekemistä, laittavat ruokaa, huolehtivat kuin omasta lapsestaan tai lapsenlapsestaan!

Ja samaan aikaan Pirpanan ja Jiin omat, hyvinkin freesit ja hyväkuntoiset isovanhemmat asuvat tällä samaisella Meropolia-alueella, eivätkä he ole missään tekemisissä näiden kahden nuoremman lapsenlapsensa kanssa. Tai "missään tekemisissä" - tapaavathan lapset isovanhempiaan  kerran kuukaudessa isä-tapaamisten aikana, molempina päivinä, käyvät syömässä siellä. Tapaamisten sisältö onkin juuri ruokailu, sanoo Jii. Isovanemmilla syödään oikein pitkän kaavan mukaan; alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka ja niiden välissä sitten väliruuat. Keskustelut liikkuvat ruokailun ympärillä, sellaista kevyttä small talkia.

Illalla kysäsin tytöltä jotain Pepin isovanhemmista; ovatko he kivoja, tai jotain semmoista. Tuumasin epämääräisen puolihuolimattomasti hänen omista isovanhemmistaan. Tytöltä tuli vastaus välittömästi. Hyvin painokkaasti hän ilmoitti: "Ei minulla ole isovanhempia - ne on isin isovanhemmat, ei minun - minun isovanhemmat on kuolleet - minun isovanhemmat on sinun isovanhemmat ja ne on kuolleet."

Mitäpä siihen voi sanoa. Aha, selvä juttu, vai niin.

Ja hei! tämä ei todellakaan ole minun aikaansaama ajattelu! Tämä on ihan tytön itsensä päätelmä, hänen oma näkemyksensä, ei minun manipuloima! Olen aina puhunut lapsille heidän isovanhemmistaan, jotka ovat isin vanhempia. He ovat kysynyneet ja minä olen kertonut, että minun vanhempani ovat kuolleet ja jos he eläisivät, he olisivat myös lasten isovanhempia.

Tämä Pirpanan päätelmä - ettei hänellä ole isovanhempia - perustuu tytön omaan päätelmään. Mutta tämän saa, kun ei  ole koskaan hyväksynyt lapsenlapsista nuorinta, viimeisintä. Kyllä lapsi sen vaistoaa, ettei tunnesidettä ole tai ettei se ole aitoa.

Mummohan ei koskaan hyväksynyt Pirpanaa. En tiedä miksi. Hän ei edes halunnut tutustua lapsenlapsista viimesimpään - sillä kaikilla oli kyllä tiedossa, että tämä tyttö olisi se viimeinen lapsenlapsi. Isukki tämän minulle sanoi äänenen, myönsi, joskus alkukeväällä, kun kävimme pitkää puheliua varsin moninaisista aiheista. Hän sanoi, ettei tiedä, miksi mummo ei ole koskaan Pirpanaa hyväksynyt. Mutta nyt hän hyväksyy, nyt heillä on hyvät ja lämpimät välit, vakuutti Isukki hieman imelällä äänellä.

Ja minä ajattelin, sarkastinen kyynikko kun olen, että hyvät ja lämpimät välit siinä suvussa tarkoittaa sitä, että nyt myös tyttö pääsee isovanhemmille, hänelle puhutaan, häntä kohdellaan ihmisenä, hänelle annetaan samaa ruokaa kuin muillekin - mutta ei huomioida sitä, ettei hän pidä esim. sipulista, joten hän ei syö vaarin tekemiä ruokia "vaari tekee pahaa ruokaa" joten Pirpanalle lämmitellään Isukin ostamia pinaattilettuja.

Jiin kertoman mukaan mummo myös halailee. En tiedä ulottaako hän sen halailun myös Pirpanalle asti, vai kohdentuuko se Jiin lisäksi vain Isukin ensimmäisen liiton tyttäriin, Juttaan ja Tittaan.

Mutta minun tyttärelläni ei siis ole isovanhempia. Hän on käynyt isin kansssa mummolassa - isin isovanhemmilla.

Että näin.

Sitä saa mitä tilaa.