Viime tapaamiselta tuli jälkipyykkiä sittenkin.

Se mies sitten osaa. Eipä voi kuin ihmetellä.

Arvasinkin, että potkulautojen korjaus on jotain pisteiden keräämistä itselle, Enkeli näkee hienon miehen ja isän, joka Tekee ja Hoitaa. No, ei tehnyt tämmöistä mitään silloin kun yhdessä oltiin.

Asumuserossa ollessamme (mutta olimme vielä naimisissa ja kävimme pariterapiassa)  pyysin huoltamaan Jiin fillaria, mutta ei osannut edes renkaisiin ilmaa pumpata, muusta puhumattakaan. Oli käynyt takapihalla katsomassa pyörää ja mulle hermoili, ettei ollut oikeita työkaluja ja lähes epätoivoisesti, ettei hän osaa, hän ei osaa! Ihminen, joka on henkilöauton koonnut lähes atomeista käyttökelpoiseksi, ei osannut enää huoltaa lapsen fillaria, kun ei enää tarvinnut esittää mitään, pystyi olemaan oma itsensä. Kun ei enää kiinnostaneet lapset enkä minä; kun oli jo vuosia aiemmin tehnyt päätöksen, että parisuhteemme, avioliittomme, ei tule kestämään eikä jatkumaan.

Takaisin tähän päivään.

Tässä kuluneella viikolla kotona ruokapöydässä Pirpana lähti valumaan pitkin pöytää kyynärpäät pöydällä. Jii huomautti, että nyt Pirpanankin pitää käyttäytyä nätisti ruokapöydässä tapaamisella. Isi oli komentanut pitkin pöytää valuvaa Pirpanaa syömään kunnolla. Jii oli kertomansa mukaan todennut Isukille, että ethän sinä ole ennenkään puuttunut. Pienen hiljaisuuden jälkeen Isukki oli sanonut, että Nyt puutun.

Aikaisemmin isitapaamisilla nimittäin Pirpana on saanut ruokapöydässä käyttäytyä huonisti, syödä suu auki mässyttämällä ja valua pitkin pöytää. Jii on tästä näystä aina hermostunut, eikä Isukki ole siihen koskaan puuttunut. Tapaamisten jälkeen minulla on sitten kotona mennyt heti aikaa, että olen saanut tytön ruokapöytäkäyttäytymisen takaisin normaaliruotuun.

Tuolla tapaamisella Isukki oli myös sanonut lapsille, Jiille: te ette ole enää minun lapsiani.

Tilanne oli tapahtunut ruokapöydässä, ruokailun aikana tai heti sen jälkeen, lautaset olivat vielä pöydässä. Puheenaiheena oli lasten sukunimi, joka on nyt vaihtunut ja on sama kuin minulla, eri kuin isällään. Mitään muuta Jii ei keskustelusta muista kuin isänsä sanat: te ette ole enää minun lapsiani.

Minä olen sanaton ja tyrmistnyt. Se mies on täysi idiootti.

Ei tommosta mennä sanomaan lapsille! Omalle pojalle!

Tuo on lause, jonka poika tulee muistamaan lopun ikäänsä. Tämä mies saa sen vielä eteensä tulevaisuudessa, ja monta kertaa! Millainen mies, millainen isä, sanoo tuolla tavalla lapselle! Jos hän tuota mieltä onkin, siitä voi lapsen aikana ja lapsen kuullen pitää turpansa kiinni! Hänellä on koko kuukausi aikaa puhua ja terapioida Enkelilleen ihan mitä vain ja miten vain, mutta lasten aikana pitäisi Hyvän Lapsuuden eläneen miehen pitää päänsä ummessa!

Sukunimen vaihdosta ja siihen liittyvistä kiemuroista laitan oman postauksen.

Mutta kuten alussa totesin, on se Isukki ennenkin osannut.

Kolmisen vuotta sitten laadin ehdollisen yksinhuoltajasopimukse, johon pyysin Isukilta allekirjoitusta. Olimme asumuserossa, mutta muistelen, että avioeroa ei vielä oltu laitettu vireille. Olimme keskustelleet yhteishuoltajuusesta, jossa tietyt asiat minä kuitenkin saisin päättää itsenäisesti. Selvittelin asiaa ja kävi ilmi, ettei tämä käytännössä onnistuisi. Yhteishuolto on yhteishuolto. Viranomaisilla ei on vain kaksi täppiä eikä sieltä avaudu valikkoa, jossa lukee, mitkä asiat saan päättä itse ilman Isukin suostumusta.

Mutta laadin yksinhuoltosopimuksen, jonka mukaan lasten sukunimen ja uskontokunnan vaihto edellyttäisi Isukin suostumusta, samoin Isukilla on oikeus saada kaikki lapsia koskevat viranomaistiedot ja ottaa yhteys lasten kouluun ja päiväkotiin. Tätä jälkimmäistä oikeutta Isukki tosin ei ole koskaan käyttänyt, ei edes yhteiselämän aikana.

Kun laitoin tuon sopimuksen Isukin luettavaksi, hän hermostui. Eihän me näin sovittu. Perustelin sopimuksen luonteen. Nämä asiat olivat hänelle tärkeitä, ne pysyvät edelleen. Isukki sanoi, että yhteishuolto on hänelle tärkeä asia. Halusin tietää, mikä siinä on tärkeää. Perustelut. Isukki ei osannut kertoa niitä. Hän oli jostakin ne lukenut mutta ei muistanut enää mistä ja mitä.

Minä odotin. Paperit olivat pöydällä.

Isukki sai täydelliset raivarit. Hän nousi koko lähes kaksimetrisessä korkeudessaan ylös, kolautti tuolit nurin pitkin lattioita, sutaisi nimensä paperiin ja karjui: minä luovun lapsistani!

Lapset menivät aivan paniikkiin ja takertuivat itkien isänsä reiteen kiinni. Isukki paukkui raivopäissään ulos, minulle jäi järkyttyneet, itkevät lapset.

Tilanne oli kuulemma minun vikani. Mitäs olin antanut paperit allekirjoittavaksi lasten aikana! Just niin. Ja minnehän minä ne lapset olisin siksi aikaa laittanut? Isälleen vai? Vai olisinko työntänyt ulos pihalle? Mistä helvatista minä voin tietää, että se äijä saa täydelliset raivarit! En ole vastuussa hänen tunnereaktiostaan enkä hänen käytöksestään, aikuinen ihmien ottaa itse vastuun omasta toiminnastaan.

Kävimme tuohon aikaan pariterapiassa perheneuvolassa. Isukki kertoi tuolla, ettei hän olisi halunnut allekirjoittaa. Terapeutti ihmetteli, miksi hän sitten allekirjoitti sen. Mutta Isukki teki sen kovan paineen alla, selkä seinää vasten, vailla vaihtoehtoja. Niin, että lähes puukko kurkulla, ase ohimolla tämä allekirjoitus hänestä revittiin.

Isukillahan on iso, musta koira, joka pentuna tarttui hampaillaan kiinni Jiihin. Jii pelkäsi koiraa. Erään kerran poika oli sitten sanonut Isukille siitä, että se koira on niin iso.

Tästä olisi saanut aikaan hyvän keskustelun, jos olisi taitoa ja kykyä keskustella. Mutta Isukki, mitäs hän tähän olikaan sanonut.

Äitis on vielä isompi.

Olin helvetin vihainen ja otin yhteyttä Isukkiin. Hänestä kommentti oli ollut tosi hauska vitsi. Hän ymmärsi kyllä, ettei Jiin huumorintaju riitä, mutta että minäkin... Ei, ei minun huumorini riitä tilanteessa, jossa lapsi itkien kertoo asian. Hän on kokenut, että isä sivuuttaa hänen todellisen asiansa, pelon koiraa kohtaan, mutta mitätöi myös minut, äidin, sen ainoan aikuisen, joka on pojan turvana ja tukena joka tilanteessa.

Kävimme monta pitkää puhelua asiasta ja vaadin anteeksipyynnön esittämistä pojalle. Sen Isukki lopulta teki. Poika kuitenkin tiesi, että Isukin anteeksipyynnön takana olen minä.

Ja sitten tämä sama ihminen on karjunut minulle: sinä yrität vieraannuttaa lapset minusta! johon vastasin: ei minun tarvitse, sinä teet sen ihan itse.