Kolmas päivä. 

Pyysin iltavauoroja tälle viikolle, ja niitä sain. Aamulla voi nukkua pitkään tai käydä ennen töihin lähtöä fillarilenkillä, niinkuin eilen tein. Kaksikymmentä kilometriä, kymmenen suuntaansa. Aiheena Jiille ostettujen verkkareiden palautus, koska lahkeet oli näissäkin liian lyhyet. Sille pojalle on ihan mahdotonta löytää sopivia housuja. Kaikissa on liian lyhyet lahkeet. Kveri on ohut kuin ojakeppi. Isompaa kokoa ei voi ottaa, eikä niissäkään lahkeissa ole pituutta lisää, vain leveyttä. 

Ensimmäisenä päivänä soitin KK:lle, nuoruusaikojen kaverille, jonka kanssa olen ystävyyden uudelleen herätellyt henkiin jokunen vuosi sitten. 

Sovimme, että huomenna, aamuvuoron päätteeksi, menen hänen luo kylään. 

Eilen soitti Pirpanan kummitäti takaisin. Olin tosin töissä jo, tauolla. Sovimme alustavasti elokuulle viikonloppuyökyläilyn, jota olemme suunnitelleen ainakin puoli vuotta onnistumatta siinä, kiitos tämän vuorotyön. 

Illalla soitin siskolle. Me kaikki käymme tämän läpi, sanoi sisko. Tyhjenevän pesän tyhjyyden. Sisko oli tehnyt hullun lailla töitä. Ja hänellä oli ollut se etu, että hänellä oli se miehensä siinä. Minulla ei ole ketään. Sisko hoitaa ikääntyneen enon asioita, hän on aktiivisesti asukastoimikunnassa, Kotikaupungissa on paljon kavereita, ystäviä. Hän ei ole yksin. Minä olen. 

Itsesääliä. Marttyyriutta. Niin minua. 

Lapsia on aivan suunnaton ikävä. Tällaista ei ole ollut aiemmin. Olen aiemmin ollut lähes helpottunut pienistä lapsivapaan hetkistä. Koronako tämän teki? Kun ei ole ollut mummolapäiviä, exä ei ole tavannut lapsia edes sitä vähää mitä aiemmin, Pirpana ei ole voinut olla leirillä kun ne kaikki peruttiin koronarajoitusten takia. Jii ei edes olisi halunnut. Viime kesänä kumpikin oli omilla leireillään, Pirpana taisi olla useammallakin, ja siihen päälle mummolapäivät ja viikon lomareissu exäpaskan ja hänen vaimoemonsa kanssa. 

Ja minä olin vuosi sitten vasta valmistunut tähän ammattiini (jota nyt jo inhoan) ja tykkäsin aivan mielettömästi työstäni. Mitä ihmettä minä vuosi sitten kesällä tein työpäiväni päätteeksi? Tenavat oli leireillään. Ja exän kanssa lomalla. Mitä ihmettä minä tein vuosi sitten töitteni jälkeen?? Miten sain aikani kulumaan?? En muista tällaista tyhjyyttä, tällaista kaiken nielevää yksinäisyyttä. Mikä silloin oli toisin? 

Olin kaiken lisäksi päivätöissä. Mutta työmatka taittui puolessa tunnissa kuivaa kesäistä moottoritietä pitkin, ruuhkaa vasten. Nyt sukkuloin keskellä ruuhkaa, eikä ole viikonlopun aamuja lukuunottamatta mitään päivää ja kellonaikaa, että se ruuhka, ihmisten ja autojen suma helpottaisi. Niin joo, viikonlopun illat ovat rauhallisia. Heinäkuussa, kun kaikki ovat lomalla ja kaupunki täyttyy sähköpotkulaudalla liitävistä nuorista aikuisista. 

Mutta miksi - miksi nyt. MIksi tämä valtava ikävä, yksinäisyys, tyhjyys. Tarpeettomuus. 

Ylihuomenna on vapaapäivä. Ihan itse sen siihen pyysin, katkaisemaan työputken. Tyhmä toive tai pyyntö. Voisn pyytää keikkapäivää tuonne viime kesän työpaikkaan, mutta ehkä kuitenkin tarvitsen sen vapaan. En tiedä. En tunnista omia jaksamiseni rajoja. Vedän itseni aina aivan piippuun. Poltan kynttilän molempia päitä, niinkuin opiskeluaikanakin. Sitten tulee masentava toimenttomuus, tyhjyys, kun yhtäkkiä ei olekaan mitään tekemistä. Vain tavalliset arjen askareet.