Aamu tunteina ennen heräämistä mieleen nousee vanhaa, menneisyyttä ja mennyttä, oman elämän tapahtumia. Filminauhaa. Kuin pätkiä elokuvasta.

Seurusteluaika Esikon ja Tosikon isän kanssa, asumme yhdessä asunnossa, keittiössä on vaaleankeltaiseksi maalatut seinät. Hän tulee töistä. Keittiönurkkauksen sivupöydällä on kahvinkeittimeen keitetty täysi pannullinen kahvia, hänen vihaisesta vaatimuksesta. Sanon kahvista. Hän kävelee ohi. Ja nauraa. Ilkeästi. Paskasesti. Se on ilkeää naurua. Minä tein kuten hän pyysi. Edellisenä päivänä hän oli vetänyt täysraivarit, koska sitä kahvia ei ollut  ja ruoka oli vasta kypsymässä kattilassa eikä täysin valmiina kun hän tuli kotiin. Nyt kaikki oli kuten hän vaati. Ja hän vain nauroi. 

Jos olisin ottanut siitä kahvinkeittimen lasikannusta kiinni ja nakannut ne kahvit hänen päälleen. Siinä on kahvisi, tätä pyysit ja raivosit, siinä on. 

Olisinko saanut turpaani. Olisinko minä sitten kuitenkin anteeksi pyydellyt, hänen raivonsa alla, lattiat luutunnut ja vaatteet pessyt. Kuunnellut hulluksi haukkumiset, pilkan ja ivan, olevani parisuhteemme kaikkien ongelmien alku, lähtö, syy, ja seuraus.

Ja kaikki jatkunut kuin ennenkin, alisteisesti.

Vai olisiko juossut hetiperään karkuun, jättänyt tulematta. 

Jos olisin jollekin kertonut tuon nuoren miehen, seurustelukumppanini, reaktion. Vaatimukset. Pilkallisen naurun. Olisiko joku sanonut - ja olisinko minä kuullut, kuunnellut? Jos oli ollut joku, jolle olisin voinut kertoa kaiken sen, mitä oli ja millaista oli. Olisiko se joku kuunnellut? Olisinko minä tullut kuulluksi?  Mutta oikeasti ei ollut ketään, ei niin ulkopuolista, että olisi näynyt kuvion ja sen sanoiksi tuottanut. Vai olisiko se siltikin ollut minulle asetettuja vaatimuksia minun muuttumisesta, yksin minulle langetettua vastuuta kahden älyttömän nuoren seurusteluyrityksen onnistumisesta, hyvästä yhdessäolemisesta. 

Jos olisin lähtenyt, ei Esikkoa eikä Tosikkoa olisi. Elämäni olisi kulkenut toisin. 

Jos en olisi halunnut vauvaa, Esikkoa - Jos en olisi ollut raskaana hänen armeija-aikana, olisimme eronneet sinä aikana. Olisin kasvanut hänestä irti, itsenäistynyt, vahvistunut. Uskaltanut lähteä. Mutta sidoimme itsemme toisiimme kiinni yhteisen lapsen kautta. 

Hän tuli armeijasta ja jatkoi itsekästä, kovaäänistä, mölyävää ja vaativaa poikamieselämäänsä siinä kodissa, jossa asuimme yhdessä, jossa oli pieni vauva. 

Jos olisin lähtenyt - olisin palannut siitä maaseutupitäjästä takaisin omaan Kotikaupunkiini. Olisin lähtenyt opiskelemaan jonnekin. Millainen äiti minusta olisi tullut? Olin ihan kamalan nuori. Olisinko lähtenyt kiertämään kapakoita, baareja, alkanut bilettämään, vaikkei silloin tuollaista sanaa ollut olemassakaan, en ainakaan muista.  Olisiko ollut seurustelukumppania, vaihtuvaa poikaystävää? Lapsi pyörinyt kuin ylimääräisenä vahinkona nuorten aikuisten,  vielä keskeneräisten ja kypsymättömien, keskellä, tupakansavussa, metelissä, olut- ja viinapullojen keskellä? Vai olisinko ollut läsnä, kuuneteleva äiti, lapsen tarpeisiin vastaava, lapsen huomioiva? Päättänyt keskittyä lapseen?  Olisinko osannut toimia oikein vilkkaan ja vahvatahtoisen lapsen kanssa. Olisiko meistä tullut hyvät ystävät, äiti ja tytär, tiiviisti yhdessä? Vai olisinko ollut vain ankara..  Mitä Esikosta olisi tullut silloin. 

Jos  - silloin ei olisi Tosikkoa. 

Kaikki olisi toisin. 

(enkä minä niin kovin onnistunut äiti sitten ollut,etenkään sen jälkeen kun oikein kaksi kertaa takerruin mieheen, kumppaniin, keskityin lasten sijaan parisuhteeseen ja toiveeseen omasta perheestä  ja annoin lasteni mennä sen pesuveden mukana)

Kun olin menossa ensimmäisen kerran treffeille Exäpaskan luo. Bussi jätti asemalle, ja siitä olisi pitänyt vaihtaa toiseen. Päätin kävellä. En osannut reittiä, en tiennyt mistä menee kävelytie, joten kävelin ajoväylän reunalla, sillan kaiteeseen tiukastu painautuneena. Tympäsi. Mietin, mitä järkeä tässä on, miksi menen tuntemattoman ihmisen luo...

Jos olisin kääntynyt, jättänyt menemättä. 

Tätä kaikkea ei olisi. Tätä mitään ei olisi. 

Kaikki olisi mennyt toisin. 

Olisin kohdannut jonkun toisen. Olisin aloittanut opinnot aikaisemmin. Olisin muuttanut täältä pois. Olisin jossakin muualla. Olisinko joku muu, vai olisinko vain toisenlainen? Olisinko minä minä,  enemmän minä kuin mitä olen nyt? 

Aamu on vielä hiljainen, vaikka kello on melkein puoli kymmenen. Muistutan itseäni, että on lauantai ja on minun vapaapäiväni. Lapset tulevat huomenna. Esikon vauva tänään. 

Makaan vuoteella vatsallani. Lakana on valkeaa, vahvaa puuvillaan. Poskea vasten tuntuu sileä puuvilla, mummon anha tyynyliina, hennon vihreä, kaksi pupua korvat vastakkain kuin mustalla tussilla piirrettyjä. Tunnen itseni, oman kehoni, oman itseni. Minä olen tässä Minä olen minä. Se sama, joka on aina ollut. Minä olen tämä sama aina.