Ollaan jo perjantain puolella. En voi siis kertoa, että "huomenna", koska huomenna on lauantai. Tosin JVG laulaa, että huominen on huomenna, vaik oltais jo sen puolella.

Perjantaina lähden yöbussilla Pohjolaan. Se on aamulla perillä, bussi ei mene kaupungin keskustaan asemalle asti, vaan jään pois jossain liittymän kohdalla. Siitä on lyhyehkö kävelymatka Kiiran luo. Ja sitten aamukahvit, kakaroista ja matkalaukun kahvasta kiinni ja keskustaan, josta lähtee vajaan parin tunnin päästä saapumisestani toinen bussi takaisin kotiinpäin. Perillä olemme alkuillasta.

Minä istun siis vuorokauden bussissa. Rankka ressu, tiedän. Mutta eipä tässä oikein muutakaan mahdollisuutta ole, koska autolla en nyt jaksa ajaa tommosta matkaa. Olisi pitänyt lähteä perjantai-iltana yhtäkaikki ja jäädä taas siihen mitättömän kokoiseen lähikaupunkiin yöksi. Kallista lystiä sekin. Ja ajaa seuraavana päivänä takaisin kotiin.

Toivottavasti yöbussissa on sen verran rauhallista, että olisi mahdollisuus nukkua. Täytyy laittaa kännykkä herättämään, etten ajele onneni ohi, siis pysäkin ohi.. pakkaan mukaan eväät, kirjat, lukulasit - ja kuulosuojaimet. Semmoiset vihreät, Jiille hankitut. Isukki vei Jiin jonnekin tapahtumaan minun vaatimuksestani ja osti vihreät lasten kuulosuojaimet, niinikään minun vaatimuksestani. Kävi kuitenkin niin, että unohdin laittaa mukaan ne kuulosuojaimet. Olivat pärjänneet tapahtumassa ilmankin, mutta joku meluisampi tapahtuma se oli, minne kuulosuojaimet olisivat olleet hyvä olla korvia suojaamassa.

Isukkihan muuten ei ole tainnut yhtäkään tapahtumaa käydä Jiin kanssa ilman, että minä olen ollut vaatimassa häntä siihen. Ok. Hankalasti muotoiltu lause. Otetaan uusiksi: kaikki, tai lähestulkoot kaikki tapahtumat, minne Isukki on Jiin vienyt, ovat olleet minun vaatimia isän ja pojan yhdessätekemisiä.

Muistan Tuppukylän ajoilta tapahtuman, jossa minä vaadin Isukkia viemään Jiin luistelemaan. Minulla oli omakotitalossa, vauvassa, remontissa, arjessa aivan kädet täynnä ja poika toivoi pääsevänsä luistelemaan. Isukki ei halunnut. Hän valitti, vetosi työhön lähtöönsä, siihen ettei ole rukkasia, pipoa, talvivaatteita. Tilanteessa ei varsinaista riitaa ollut, ei taidettu edes ääntä korottaa, mutta sellainen tiukka erimielisyys kuitenkin. Minä olin vihainen ja väsynyt, arjen työn uuvuttama. Isukki marisi vastaan kuin pahanen teini keksien näitä edellä lueteltuja vastaväitteitä, miksi hän ei voi mennä lapsen kanssa luistinradalle. Pitkin hampain turpa nurinpäin Isukki lapsensa kanssa sitten lähti. Poika luisteli ja Isukki kirsi kenttää ympäri, piti tylsää ja paleli, niin hän valitti kun vajaan tunnin päästä toi pojan kotiin.

Myöhemmin tämä tapahtuma kääntyi Isukin kertomuksissa hauskaksi ja mukavaksi Isän ja Pojan väliseksi ulkoiulutapahtumaksi, jonka tapahtuman hän itse keksi ja järjesti ja jonne hän lapsensa omatoimisesti ja suurella innolla vei. Hän olikin viihtynyt ja tapahtuma oli ollut Yhteinen ja Mukava... näin ne kaikki kääntyi Isukin voitoksi tai vähintään hänen sankariteoikseen, hänen puheissaan jälkikäteen.

Jii oli tuohon maailman aikaan hyvin, hyvin totinen lapsi. Mikään asia ei liikauttanut häntä, mikään tapahtuma tai asia ei tuntunut tuottavan hänelle iloa tai mielihyvää. Kaikki oli vähän niinkuin "aha". Hän ei ilmaissut mitään. Kovin pidättyväinen lapsi hän oli sitä ennenkin ollut, mutta Tuppukylään muuton jälkeen se pidättyväisyys ja ujous oli muuttunut lähes ilmeettömyydeksi ja eleettömyydeksi.

Nyt ymmärrän miksi.

Jii on ollut vauvasta asti Titan ja Jutan, mutta eritoten Jutan kiusaama. Aina kun meidän aikuisten silmä vältti, Jutta kiusasi. Jo ihan vauvasta asti. Vei lelut, töni, kaatoi, pudotti penkiltä, katsoi vierestä kun pienempi itki, ei auttanut. Ja kun aikuiset olivat paikalla tai tiesi aikuisten huomaavan, hän halaili ja oli kiva. Isukki väitti, ettei Jutta ja Titta osaa olla pienen kanssa, ja minä uskoin. Ajattelin, että täytyy opastaa ja neuvoa. Paskat! He osasivat olla oikeinkin herttasia ja ihania - muille pikkuisille, mutta ei Jiille. Sama tai oikeastaan pahempikin  kiusaaminen kohdentui sitten myöhemmin Pirpanaan Jutan taholta. Isukki? Ei hän niihin mitenkään puuttunut! Minä olin se ilkeä ihminen, ilkeä äitipuoli, joka kävi jututtamatta, puuttumassa ja sitten lopulta (vuosien kuluessa ja ymmärryksen loputtua) hermostumassa ja suuttumassa, karjumassa. Ja näin syyllinen löytyi. Se ei ollut Jutta eikä Titta, ei Isukki. Se olin minä.

Lapselle tilanne on ollut ristiriitainen. Eipä ihme, ettei poika koskaan luottanut muihin aikuisiin kuin minuun. "Äiti tärkeä", luki neuvolakortissa. Eipä ihme, että lapsi oli aina niin vakavailminen. Kiusattu lapsi, ristiriitaisessa kodissa kasvanut lapsi.

Edelleenkin Jii on pidättyväinen, eikä luota eikä halua puhua vieraille aikuisille.Syynsä on varmasti myös ne Tuppukylän kaikki tapahtumat, missä pyörityksissä olimme Pirpanan syntymän jälkeen. Nyt "isosiskon adhd-aktiivileirillä" poika on kuulemma puhunut kokonaisin lausein ja omatoimisestikin, jopa aikuisille, tai ainakin Kiiralle. Mutta nyt Jiillä on myös hymy herkässä. Kiira tosin totesi, ettei Jii ihan tavallinen lapsi ole; hänen toiminnassaan on aspergerin syndroman piirteitä, joista yksi on kehon hallinta tai sen vaikeus. Jiille on testit tehty eikä niissä asperger-piirteitä todettu. Kehon hallinan vaikeus kyllä on, mutta en tiedä liittyykö se ihan vaan lapsen omaan isältään perittyyn anatomiaan ja fysiologiaan, vai olisiko siinä oikeastikin jotain neurologisperäistä taustalla. Voi tietysti ollakin, periytyviähän nämä molemmat ovat. Niin fyysiset ominaisuudet kuin eritoten ne nerologisetkin.

Äh. Taas.

Mutta huomenna, siis lauantaina, saan lapset jo kotiin. Kiva.