Minä tosin annoin jo sille nimeksi Esikon adhd-leiri. :)

Vein lapset Pohjolaan isosisaruksen hoteisiin talvilomaa viettämään. Ajatus tuli ihan siitä, kun Esikko  kyseli lapsia luokseen pääsiäislomalle. Totesin, ettei kannata sen verran lyhyen loman ajaksi ajella edes takaisin, sillä matka bussilla tai junalla kuten ihan autollakin ajaen on ajallisesti pitkä eivätkä lapset suostu menemään sitä keskenään. Ovat muutenkin tottumattomia matkustelemaan bussilla tai junalla, aikuistenkaan kanssa. Autolla on aina menty, koska autolla se vaan tulee edullisemmaksi ja antaa vapautta mennä just sinne minne itse haluaa, eikä vain sinne, mikä on bussin reitti tai junan raiteet.

Olin myös väsynyt lasten jokapäiväiseen pahantuuliseen kiukutteluun ja karjuntaan, jota en tammikuun tapaamisen jälkeen saanut poikki millään konstilla. Kolme viikkoa katkeamatonta ja jokapäiväistä pahatuulista karjuntaa, kiukuttelua, parkua, riiteyä, ärhentelyä. Hermostuin ja ilmoitin, että talvilomalla lähdette sitten Pohjolaan Esikon luo. Otin kuvaannollisen aamukamman ja aloin laskea aamuja lähdön hetkeen.

Mutta kun helmikuun isi-tapaamispäivän aamu koitti, lapset olivat aivan ihania omia itsejään. Normaalin hyväntuulisia tai mitä tahansa. Että nyt se sitten loppui, just kun lähteävät tapaamiselle. Sinne se hyväntuulinen ja mukava oma olemus ja kiva sisarussuhde viedään.

Kun Pohjoiseen lähtemisen hetki koitti, lapset alkoivat vastustaa. Jii itki edellisenä iltana vuoteessaan jo valmiiksi koti-ikävää. Lauantaiaamuna poika ei suostunut nousemaan sängystä. Ilmoitin, että kannan hänet sitten yöpaita päällä autoon. Pirpana valikoi Hello Kittyjään matkareppuun ja oli reipasta.

Lopulta Jii tuli aamupalalle, mutta seisoi vielä eteisessä halattavana, ja itki jo etukäteen koti-ikäväänsä. Pahimmalta tuntui jättää omat pehmokissat kotiin. Rakkaita kissoja kun ei pahemmin mukana reissussa pidetä, etteivät katoa minnekään, sillä se on sama kuin rakkaan läheisen ihmisen kuolema. Siitä ei ihan tällä vuosikymmenellä toivutakaan eikä todellakaan auta sanoa, että kyseessä on pelkkä pehmolelu, koska ne ovat paljon enemmän kuin pehmolelut. Ne ovat enemmän kuin oikeat ja elävät.. Lopputuloksena siis, että Jii otti pehmokissansa mukaan matkareppuun ja päättäisi sitten matkalla, jättääkö kissat minun mukana kotiin vietäväksi vai ottaako mukaan Esikon Sisarusleirille.

Menomatka sujui leppoisasti ja nopeasti. Lapset söivät eväitä takapenkillä. Jii luki koulun tehtävään liittyvää kirjaa. Opettaja oli laittanut Wilmaan tosi kummallisen viestin elämänkerran lukemisesta ja otin kirjastosta lainaa Vincent van Goghin elämää käsittelevän kirjan. Kirja otettiin matkalukemisesksi. Kuuntelimme musiikkia, hoilasin Pikkulikan kanssa biisien mukana.

Pysähdyimme huoltoasemalle tankkaamaan ja toisen kerran vessakäynnin verran. Koska aikaa oli, ja ajaminen oli kuitenkin aika lailla rasittavaa, pysähdyimme keskisuuren kaupungin keskustaan jaloittelemaan. Kiersimme kauppahallin ja kävimme ruokakaupasta ostamassa lisää matkaevästä. Hassua oli, että meistä kukaan ei oikein saanut kaupungin tunnelmasta kiinni. Emme oikein pitäneet kaupungista. Jii ihmetteli ihmisten vähäisyyttä ja sitten tajusin; paitsi että väkeä oli vähän, liikennettä ei ollut lainkaan. Keskusta oli pelkkää kävelykatua ja toria, vähäinen liikenne oli jossain reunoilla. Mutta ei yksin se. Katukuvasta puuttui metrotunneleiden oranssinpunaisset tolpat, raitiovaunut ja bussit, autojonot, liikennevalojen piipitys.

Niin nämä ovat Metropolian lapsia, nämä lapset. Täällä periaatteessa aina asuneet. Vaikka mekin oikeasti asumme maalla, mutta jo pelkästään täällä on liikennettä ja ihmistä enemmän kuin sen keskisuuren kaupungin kävelykatukeskustassa.

Pikkukaupungissa aikaa jäi vielä tosi hyvin. Odottelimme varaamassani hotellihuoneessa. Esikko tuli junalla ja tunnin päästä kaikki kolme lastani lähtivät takaisin toisella junalla.

Minä olin yötä kaupungissa.

Sattuman kaupalla päädyin tunnelmalliseen ja intiimiinkin klubiin, jossa oli live-bändi esiintymässä ja aivan mahtava meno.

Heräsin jo ennen yhdeksää, vaikka olin valvonut aika myöhään.

Automatka kotiin on jotensakin raskaampi kuin menomatka. Edellisen päivän ajaminen painoi väsymyksenä. Tie oli jäinen ja liukas. Tein kaksi kunnon taukoa, silti väsytti. Ilta jo pimeni  ja satoi pieniä, kovia lumihiutaleita ja minä vain ajoin moottoritiellä. Tuntui, ettei matka lopu ikinä. Navigaattorissa saapumisaika karkasi koko ajan myöhäisemmäksi.

Kun Metropolian valtaväylät jo vilisivät renkaiden alla ja kylteissä oli tuttuja nimiä, rentouduin. Epämääräisenä sydänalassa vellonut ikävä ja ahdistus väistyivät. Tuntui hyvältä tulla kotiin. Tämä, täällä on minun paikkani, minun kotini. Minun kotiseutuni. Tänne minä kuulun. Tämä liikenneruuhkainen, iso ja likainen alue, jossa on pienipalkkaisen ihan liian kallista elää ja asua. Mutta tämä on minun kotipaikkani.

Ihan turhaa minä haikailen jonnekin toisaalla ja jonnekin pois. Ainakaan tuo Pohjoisen suunta se ei todellakaan ole. Tuskin mikään muukaan suunta. Eiköhän se täällä ruuhkaisessa ja loskaisessa Metropolian Pussinperällä ole. Minun kotini, minun mielen maisemani, maailmani, elämäni. Hyvässä ja huonossa. Kaikessa.

Kotona oli hiljaista. Teddylläkin oli ollut yksinäistä, marsu tuli häkkinsä reunalle odottamaan rapsutuksia ja jutteluita. Kun siirryin keittiöön, marsu alkoi vinkua kuin sanoakseen: minne sinä menet, ethän vaan lähde pois taas!

Sunnuntaina kävin saunassa. Kiireettä. Hiljaista kotia ihmetellen ja siihen totutellen.

Nyt on maanantain työpäivä takana. Kävin kuntosalilla ja kirjastossa, jossa unohduin hyllyjen väliin ihmettelemään. Kello oli jo yli kuusi (18). Tuntui oudolta viipyä, olla pois kotoa, kiirehtimättä. Ja koti oli kovin tyhjä ja hiljainen.

Mutta lapsilla oli ollut hauskat kaksi päivää Esikon Sisarusleirillä. Esikko oli suunnitellut viikon ohjelman ruokalistoineen, välipaloineen ja ohjelmineen kaikkineen. Sisäleikkipuistoa ja luistelua. Facebookiin ladatussa kuvassa ja hästäkeillä varustetuilla kommentissa on kolme hymyilevää ja punaposkista naamaa, penskoilla luistelulypärät päässä. Ja sitten vielä kyläilyä sukulaisilla, elikkä minun sukulaisten tapaamisia. Ihmisiä, joita lapset eivät ole koskaan aiemmin tavanneet, joiden olemassaoloa tuskin ovat sen kummemmin ajatelleet olevankaan. En ole kaikkien Pohjoisen sukulaisteni kanssa tekemisissä. Siskon tytön lapset ovat suunnilleen saman ikäisiä kuin Pirpana ja Jii, ja lapsilla sujuu leikki aika mukavasti yhteen, joten heillä on varmasti ollut tälläkin kyläilyreissulla hauskaa.

Kello on paljon.

Pitää varmaan mennä nukkumaan.

Huomenna taas uutta menoa ja harrastetta työpäivän päätteeksi. Äidin Oma Aika.