Sataa.

Pisarat on isoja, sade tulee vaakasuorassa. Pihamulta on mustaa ja märkää. Taloyhtiö laittoi pihan uusiksi, levittivät mullan ja nurmisiemenet joulukuussa. Pieni virheä nurmenalku jo itää. Luultavasti täytyy ostaa lisää siemeniä, ehkä ostan ne itse, enkä soittele isännöitsijälle tästä.

Saisi hieman hellittää nämä sateet, niin lähtisi tuo pihanurmi kasvamaan.

Kun tulee vettä eikä päästä jalkavammaisen kanssa yhtään mihinkään, on tämmöiselle päivälle hyvä ottaa pyykkipäivä, ja varata pyykkituvasta pesukoneet, kuivausrummut ja narut käyttöön.

Ihminen on aika pienistä asioista iloinen. Minä olen iloinen taloyhtiön maksuttomasta pyykkituvasta. Ilmasta lounasta ei olekaan, tiedetään. Maksuttomuus on sidottu vuokriin. Mutta pesukoneisiin ei siis tarvitse erikseen mitään kolikoita tai poletteja pudotella, senkun vaan varaa vuoron ja pesee.

Huvikseni selasin varauskalenteria. Pesutupa on lähes joka päivä käytössä, vaikka tämä on tosi pieni taloyhtiö.

Mankeli ei toimi. Siitä voisi ehkä soittaa isännöitsijälle. Olisi ihan kiva mankeloida keittiöpyyhkeet ja tyynyliinat. Lakanat voi vetää seinälle pultatun systeemin kautta, en tiedä sen nimeä.

Ja siinä kun seisoin pyykkituvalla ja vedin lakanaa, pyykkokoneen ja kuivausrummun hyrskätessä vieressä, olin onnellinen ja tyytyväinen tähän elämääni.

Mietin, miten tänään perunoita muussia varten kuoriessa Pirpana tuli viereen katsomaan. Näytin hänelle, miten perunankuorimaveitsi toimii, mikä sen idea on, miten sillä kuoritaan.

Ja lakanaa veteäessä mietin myös, että teidän mielestänne varmaan tämä kaikki, mitä lasten kanssa nyt teen, on ihan normaalia. Että otetaan kaveriksi, mukaan, arjen askareisiin. Neuvotaan kuinka salaatti silputaan, miten perunankuorimaveitsi toimii. Lapset on kuitenkin jo kouluikäisiä.

Mutta meillä on oma historiamme, minulla ja lapsilla. Ei minulla ole ollut aikaisemmin tämmöiseen mahdollisuutta. Ei siinä elämässä.

Oikeastaan minun olisi pitänyt lähteä jo aikaisemmin. Lähdinkin, mutta palasin. Poissaollessa sain lapset ihan erilaiseen kuosiin. Kuten eräs tuttava, joka tunsi ja tiesi minut siitä elämästä, jossa elin lasten isän ja hänen tyttärensä kanssa uusperheenä, ja joka tapasi sunnuntaikerhon yhteydessä minut ja lapset erillään asumisen aikana: lapset on niin tasapainoisia, mitä teille on tapahtunut?

Me muutimme pois, minä vastasin.

Mutta me siis palasimme. Ja lähdimme taas.

Ja toinen ystävä tuumasi: näytät tosi freesiltä. Olin silloin muuttanut lopulliseen ja eroon johtavaan asumuseroon, ja pois sieltä, tälle alueelle missä nyt asumme. Ja iminä olin hiukset pesua kaivaten, verkkareissa. Enpä voinut kuin nauraa. Jos siinä habituksessa näytän freesiltä, mitenhän nuutuneelta olenkaan näyttänyt silloin aiemmin! Mutta kuvaahan sekin sitä ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Mutta mitä minä tämmöisiä tässä mietin! Mennyttä, turhaa!

Ehkä vain siksi, että nyt olen niin onnellinen niin pienistä asioista. Ja lapset ovat ihania, tasapainoisia, tavallisia. Riitelevät, valittavat, vaativat. Parkuvat ja huutavat, ärhentelevät, möykkäävät. Syövät hyvin ja monipuolisesti. Ilmaisevat oman tahtonsa. Kiittävät, auttavat, nauravat, leikkivät. Keskenään ja kavereittansa kanssa ja yksinään.

Nyt he katsovat DVD-leffaa. Japanilainen animaatio. Pidän niistä, ovat taidokkaasti tehtyjä, tarinoiden juonet ovat moniulotteisia. Ei ole vain yhtä totuutta, eikä vain yhdenlaista ihmistä, vain hyvää tai vain huonoa, ilkeää. Ihmisessä on ne kaikki puolet. Hyvä voi seuraavassa hetkessä kääntyä ystäviään vastaan ja hylätä heidät oman etunsa nimissä. Ja ilkeänä ja pahanasuopana pidetty voi samassa yhteydessä ojentaa auttavan kätensä, olla ystävä, auttaja, ystävällinen.

Sellaisia me ihmiset olemme oikeastikin. Ei vain japanilaisen animaatioelokuvan hahmot.