Käytiin aamulla Pirpanan kanssa terveysasemalla hakemassa hoitajan todistus, koska tyttö on kipeä. Vielä on lain suoma oikeus hoitaa kotona alle 10-vuotiasta lasta, täydellä palkalla. Pienemmän työnantajan tulostasepussi menee tämmöisistä varmasti ihan ympäri ja miinukselle vähintään, mutta ison kuntatyönantajan kyseessä ollen tämä on ihan varmasti pisara pohjattomassa äärettömässä meressä. Ok. Pisaroista muodostuu puro, joki, lampi, järvi, valtameri. Mutta silloin pisaramereen pitäisi laskea myös kaikki ne kuntajohtajien toimistosviittien sisustukseen upotetut rahat. Niistä jo yksistään saisi melkomoisen järven. Siinä mittakaavassa lapsen sairaudesta aiheutuneet kulut ovat todellakin pisara meressä.

Yllättäen meidät otti vastaan miespuolinen sairaanhoitaja, joka antoi kyselemättä kaksi päivää sairaslomaa lapsen hoitoa varten. Ettei tarvitse huomenna tulla uudelleen. Käytän, jos on tarve.

Ja on käytettävä. On tarve. Tein taktikointivirheen ja hoidin mukamas asioita ja osoksia, postissa ja maitoa ostamassa sun muuta ja siihen kaikkeen tuhraantui todella paljon aikaa. Pirpana oli jo ihan kipeä. Kalpea, väsynyt, janoinen ennenkuin pääsimme kotiin.

Sairaana ollessa saa valita syötävänsä. Salamipitsaa. Sipsejä ja päärynäjuomaa, koska päärynäsmoothieta ei ollut siinä kaupassa.

Pirapanalla on sentään hyvät eväät sairastaessaan. Magdaleena saa kuulemma vain porkkanaa ja vettä, eikä mitään muuta, vaikka haluaisi ja nälkä olisi. Näin kurjat oltavat on Magdaleenalla. Pitäisiköhän kertoa tämä myös Magdaleenan vanhemmille. Luulen, etteivät he tiedä tästä mitään. Tosin, en tiedä riittääkö heidän huumorintaju tuonne asti vai meneekö selittelylinjalle. En tunne heitä niin hyvin. Eivätkä he minua, ettei sen puoleen.

Tenavat laulaa joululauluja makkarissa. Pitäisi olla jo nukkumassa molempien. Tai ainakin peiton alla.. Iltasadun luen kyllä ensin. Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli on justikään luettu loppuun. Kovin oli jännittävä.

Nyt luen Leena Krohnin Ihmisen vaatteissa. Jatkosatunahan nämä siis menevät. Ihmisen vaatteissa on vasta alussa, aloitin sen vasta eilen. Kirjastahan on tehty myös elokuva, Pelikaanimies.

Kappaleessa Hieman unista kirjan päähenkilö Emil mietti omia uniaan. Unissaan hän oli yhä siellä, missä oli ollut ennen muuttoa kaupunkiin äidin kanssa. Ajasta, jolloin heitä oli ollut kolme. Ajasta, jota ei enää olisi, paikoista, joissa oli eletty, mutta jonne ei enää voinut oikeasti palata. Unessa he makasivat aina rinnakkain, niin ei enää koskaan tapahtisi. Kamarissa isän vieressä nukkui nyt toinen, mutta äiti ja hän olivat tulleet tänne. Jäädäkseen.  

Kun luin tätä, näitä kuvauksia, lastenhuoneessa oli niin hiljaista, että sen pysyi kuulemaan. Molemmat lapset kuuntelivat, lähes hengittämättä. Ei kuulunut yhtään mitään. Ei peiton tai lakanan kahahduksia, ei levotonta liikehdintää, ei edes pientä asennon vaihtoa, ei sängyn nasahtelua.

Siinä kuvattiin se sama, mitä nämäkin lapset ovat kokeneet. Mistä luopuneet, mitä kaipasivat. Ja mitä ei enää takaisin tulisi. Se on luopumista, mitä lapset tuntuvat yhäkin tekevän.