torstai, 27. helmikuu 2020

Paskaduuni.

Iltavuoro. Koko aamupäivä pelkkää lähdön odottelua, kelloon tuijottamista. Pitäisi laittaa vähän hiuksia, meikata, vähintään kasvovoide punakirjavuutta ja pigmenttiläiskiä tasaamaan. En viitsi. Mitä välii!

En tykkää iltavuoroista. Olen aikaansaavempi, toimeliaampi aamusta. Imuroin, siivoan, tiskaan, laitan ruuan, luen, neulon, pesen pyykkiä, käyn kaupassa ja ulkona kävelyllä. Tänään ei aivan tätä kaikkea. Heräsin varttia vaille 8 ja tajusin, ettei koululaisten puhelimet ole soittaneet herätystä. Pirpanalla oli kymmeneen meno mutta Jiin koulu alkaisi puolen tunnin kuluttua. Vein autolla. Onneksi oli iltavuoro. Sen jälkeen on juotu kahvit, syöty ihan liikaa, luettu, tiskattu, laitettu ruoka ja   päivällisen annoslautaset koululaisille jääkaappiin. Passattuja tenavia, oma vika, itse passaan. 

Vihaan tätä työpaikkaa. Vihaan tätät työtä. Tätä, mihin vastikään valmistuin suurin odotuksin. Kuvitelmin, että tämä on minun alani ja ammattini, tämä on  se mitä osaan, opettelen, opin. Tässä olen hyvä. Paskanmarjat minä mikään hyvä tässä ole! Katastrofi. Tumpelo. Onneton tupeltaja, nyhrääjä. 

Jos voisin, jäisin nyt sairaslomalle ja olisin vaan kotona sunnuntaihin saakka. Jos vaikka kompastuisin ja niksauttaisin nilkkani silleen ihan vähäisesti vaan, niin että neljässä päivässä täydellisesti paranisi. Koronavirusta tai influenssaa en itselleni tilaa, ei kiitos. Mutta jos vaikka vatsatauti. Nuhaflunssa. Kuume. 

Sunnuntain jälkeen tulee maanantai ja vaihdan toiseen työpaikkaan, toiseen yksikköön. Sama työ, eri ympäristö, sama minä, sama epäonnistunut katastrofi. 

torstai, 27. helmikuu 2020

Opettajat, nuo yhteiskunnan kansankynttilät.

kangaskuvat-talvi-kohtaus-luistelu-pingv

Vapaapäivä. 

Teinit koulussa, telkkarista pelkkää tyhjää. Ulkona pieni pakkanen, kuiva sää tarkoittaen, että  ei vesisadetta. Aurinkoa. Kävin pienellä kävelylenkillä ja mietin, että jos sitä asuisi nättien ulkoilureittien alueella, tulisi varmaan ulkoiltua enemmän, säästä riippumatta. Kumpparit ja sadetakki ja ulkoilupolulle puistikon tai matsäalueen laidalle. Maalla-kaupungissa olemme, mutta silkkaa asutusta tämä silti on,pientaloja, rivi- ja luhtitaloja, kaksi matalaa kerrostaloa, kahden valtaväylän ja teollisuusalueen välissä. Metsäosuudet ovat pieniä rämeisiä kaistaleita, joissa ei taida edes koiranulkoiluttajat viihtyä. 

Pellon reunaa kulkevalla lumettomalla hiekkatiellä tuli alakoululaisia vastaan, talvitakt auki, reput selässään. Luistinradalla oli koululaisryhmä opettajan johdolla luistelemassa ja tajusin, että Pirpanan luokkahan se siellä luistimillaan räpiköi. En jäänyt seuraamaan, ettei tytön tarvitse mennä noloksi. Tai tuskin olisi mennyt, tässä luokassa ja näiden luokkakavereiden kanssa osallidtuva vanhempi ei ole nolo. 

Entisaikaan opettajat olivat yhteiskunnan kansankynttilöitä. Tärkeileviä tätihahmoja, joiden käsissä oli Sivistys, Hygienia, Yleistieto ja Eksakti Tieto,  jota sitten armollisesti jaettiin tietämättömälle, tai sanoisinko tyhmemmälle, kansanosalle. Osa kansasta vaan ei ollut vain tietämätöntä, vaan yksinkertaista tai tyhmää, johon ei kunnollinen Lukutaito tai Laskutaito uponnut, ei, vaikka miten nurkassa seisotti ja karttakepillä näpeille iski. 

Onneksi tämän päivän opettajankunta on toisenlaista eikä tämän maan näillä leveysasteilla luokkayhteiskunta elä ainakaan kovin näkyvästi, läpileikkaavasti. Vuokralla asuvan yksinhuoltajan kakaran älynlahjoja ei opettaja määrittele sosioekonomisen statuksen perusteella vaan sillä perusteella, mitä se lapsi oikeasti on. Lapsen tulevaisuutta ei määritellä vanhempien statuksen perusteella, vaan tarjotaan mahdollisuusia ja kannustusia, enemmän niille, jotka sitä enemmän tarvitsevat. 

Näin ainakin kaikki Pirpanan kohdalle osuneet opettajat. Tätä opettajaa ihailen suunnattomasti. Joka ikinen päivä hän tulee tämän hälisevän kakaralauman eteen tavoitteenaan saada jokainen yksilöllisesti oppimaan ja osaamaan se, mitä pitääkin. 

Edellisen luistelusession jälkeen opettaja oli sanonut oppilailleen, että no niin, nyt voitte antaa tulla kaikki valitukset. Hän sitten otti vastaan sinänsä jo isojen koululaisten valitusryöpyn siitä, kun sukat oli märät koska ulkona oli märkää ja jalassa vain tennarit,  käsiä paleli kun ei ollut hansikkaita,  luistellessa paleli, koska jalassa oli vain legginsit. Ja tätä rataa. Että näin. Tuo nyt vain yksittäisenä esimerkkinä.

Siihen päälle se muu opettajana oleminen., itse opetuksen lisäksi. Kaikki ne oppilaiden keskinäiset välienselvittelyt, uhmakäyttäytymiset, luokassa, ruokasalissa  tai välitunnilla hillumiset.... uh. En jaksaisi. 

Olen muutaman kerran koululla joutunut käymään koulupäivän aikana, jotakin lappusta kansilaan toimittamassa. Se häly, meteli, satapäisen oppilaslauman vellominen käytävillä ja pihalla... opettajat ohjaamassa kerta toisensa jälkeen samoja tyyppejä ulos tai luokkaan... ei, ei minusta olisi siihen. Hatunnosto ja vielä enemmänkin näille tämän päivän opettajille, jotka jaksavat ohjata, neuvoa, opettaa ja olla inhimillisiä, ihmisiä ihmislapselle. 

keskiviikko, 26. helmikuu 2020

Suosio suunnaton.. :)

Laskuri on ollut vuorokauden, ja kävijöitä on sen mukaan ollut 25.

Ihan mielettömän mahtavaa :D :D  Parikymmentä ihmistä on klikannut blogini auki, joku ehkä lukenut postauksen tai toisenkin. Ehkä joku tätä alkaa vielä lukemaankin :) 

Mutta en tiedä miten tärkeää se sitten on, että blogilla on lukijoita, kun ei tätä bisnes-mielessä tehdä. Ne blogit, joilla tienaa, ovat jotakin muutakin kuin vain joutavaa jorinaa omasta pikkuriikkisestä arkipäivästä. Se olisi oltava sisustusta, ruuanlaittoa, leivointaa, käsitöitä, puutarhaa, rakentamista tai jotakin intohimoista harrastamista.  Lapsiperhehauskuutta tai omakohtaisen elämänhistorian myötä syvällistä pohdintaa asiantuntija-artikkeleineen erosta, parisuhteesta, naristisesta luonnehäiriöstä, perheväkivallasta. Näillä voisi päästä jonnimoisille tienesteille. 

Helppoa rahaa? Enpä tiedä. Työstä kait se silloin kävisi. Ja minä näpyttelen tänne omaksi hyvikseni jotakin jonninjoutavaa. 

keskiviikko, 26. helmikuu 2020

Teini talossa ja Supernannylle töitä

Teiniajatus: Miksi mennä ulos, kun luontoa voi olla vaikka ikkunverhoissa. Netissä nyt ainakin. 

vastarakki1.jpg

Tiedättehän tämän blogin, Teini talossa: 

https://www.meillakotona.fi/artikkelit/jaahyvaiset-teineille-roope-lipastin-viimeinen-tervehdys-teini-talossa-blogin-lukijoille

Voi kun itsekin osaisi kirjoittaa teiniperhe-elämästä samoin, kuin tuo kolumnisti. Rennosti, hauskasti, lempeän ymmärtäväisesti ja huumonrintajuisesti teiniperhe-elämää ja teinin toimintamaailmaa kuvaten. Kyky asettua tapahtumien yläpuolelle vaikka on niiden keskellä, se on ihailtava taito.

Jospa osaisi ylipäätään kirjoittaa... mukaansatempaavasti, sujuvasti, soljuvasti. Mutta ei, en ole toimittaja, en kirjailija, vaikka tuo jälkimmäinen minusta piti tulla. Lapsuuden ajan toiveammatti. Rakastin ainekirjoitusta, kirjoitin runoja ja tarinoita pöytälaatioon. Päiväkirjaa 9-vuotiaasta lähtien. Ja nyt näitä blogejani. Julkisia anonyymeja päiväkirjoja. Olen siis suomalainen pöytälaatikkokirjoittaja, yksi noin viidestätuhannesta. Ei mitään sen suurempaa, ei näistä räpöstyksistä koluminiksi, ei blogistiksi. Suomalaiset ovat pöytälaatikko-kirjoittajakansaa. Hyvä, että ollaan. Se kertoo kansakunnan sivistyksestä. Verrokiksi  voisi ottaa vaikka amerikkalaiset. Hmm. 

Teiniaiheeseen palatakseni.

Minun huushollissani asuu kaksi teiniä, joista tällä hetkellä se teinimpi on Pirpana. Jii on omat teiniangstinsa ja -raivonsa vetänyt pari vuotta sitten, Terveisiä vaan silloisille naapurille. Olisi ollut kiva jos kaikenmaailman soittojen sijaan olisitte soittaneet ovikelloa. Ja kun sitä sitten se yksi mainittu naapuri soitti, pideltyä raivoa tirisevien jäkätysten ja moitteiden sijaan olisi voinut ihan vaikka vaan - kysyä. Että mitä tapahtui Miksi. Mikä on tilanne. Tarvitseko apua. Sitä olisin tarvinnut, tuota kaikkea, silloin. En enää. En nyt. 

Pirpanan teini-ikä näyttäytyy toisella tavalla kuin Jiin. Pirpana liehuu kavereittensa kanssa niin paljon kuin se vain täällä maalla kaupungissa peränurkassa on mahdollista. Hän haluaa shoppailla, hänellä on aivan loputtomastai tarpeita. Pankkikortti vinkuu, pieniä karamellien suuruisia ostoja. Ovenkahvat ja -karmit paukkuu kun homma ei mene oman mielen mukaan. Kännykkä on käteen liimautunut,  se kulkee mukana hammaspesuille, vessa-asioinnille, suihkuun. Ruokaopöydässä puhelin vaihtuu Aku Ankkaan tai Tieteen Kuvalehteen. Naaman edessä on jotakin oltava. Yhteys kavereihin on oltava taukoamatta. Yöllä sentään puhelimet ovat pois käytöstä. Supernannyä ei tarvita tuomaan tarrakoristeltua pahvilaatikkoa, jonne tv-ohjelman perheiden laten puhelimet laitetaan yöksi nukkumaan. Ei onnistuisi muutenkaan, sillä puhelimissa on koululaisten herätykset. En ymmärrä, miksi kaiken tekemisen aloittamiseen menee niin helvetin kauan aikaa. Teinin puhelin herättää klo 6.30 hujakoilla - minut. Kumpikaan ei nouse peittonsa alta ylös, vaikka illalla oli pyhästi luvattu käydä suihkussa aamulla.

sarjakuva%207cac7d9fd30a4f87a6b2c27de506

En ylipäätään ymmärrä, miten yksi niin pieni ja lapsenkokoinen voi saada aikaan niin helvetin paljon ääntä ja meteliä. Yöllä vessassa käyntiin herättää karhutkin talviunestaan. Tai no, ainakin minut. Suihkussa viivytään ja vettä valutetaan niin että tuntuu kuin koko päijänteen vesiallas tyhjenisi. Puhu siinä sitten ilmastomuutoksesta ja suomalaisesta aivan varmasti katoavasta etuoikeudesta puhtaaseen veteen. Vesi valuu ja valuu, kuuma vesihöyry hönkää kylppäristä,  ja kun suihkukohinan läpi huudan, että mikä tilanne, koeta jo edetä! sä oot ollut siellä jo puoli tuntia! on teiniärjyvastaus, että ok, mä jätän sitten hiukset pesemättä! Ja tämä suihkuveden suurkuluttaja on Jii. Toisaalta ymmärrän, jätkän kuuppa huitelee liki kahden metrin korkeudessa. Mutta se veden löträys on silti aikuisen kapeutuneeseen käsityskykyyn käsittämätöntä. Pirpana sentään selviää vähämmällä ajalla ja vedenvalutuksella, kunhan sinne suihkun alle ylipäätään saa itsensä siirrettyä. Ilman kännykkää.

Tämä ilmeisesti kuuluu teini-ikään.... muistan, kun Esikko oli teini ja kulutti suihkussa käydessään aikaa ja tulikuumaa vettä aivan valtavasti. Pienikokoinen, hento tyttölapsi. Ja sanoin aina, että jaha, Esikko kävi suihkussa elefantin kanssa. Koska ei yhden pienen ihmislapsen suihkupesuun voi mennä niin valtavasti vettä.... Niin, se Supernanny. Ehkä se voisi kävästä meillä, irrottaa kännykän kämmenestä ja siirtää toisen pelikoneen ääreltä, vaikka sinne ulos luontoon. Mitä tekemään? Hmm... niinpä. Vesisateessa seisomaan? Leikkipuistoaika kun on jo oltu ja eletty, Toisinaan kaipaan niitä aikoja. Onneksi nautin niistä, silloin aikanaan, oikeasti.

 

 

tiistai, 25. helmikuu 2020

Nyt taisi onnistua (laskuri)

Nyt taisi kävijälaskurin "asentaminen" onnistua.  :D