Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


lauantai, 8. elokuu 2020

Ruokablogi seurantaan...

 

Vuodatuksen etusivua selatessa löytyi ruokablogi. Niitähän täällä piisaa. Jaksaakin ihmiset leipoa, laittaa ruokaa, ottaa kuvia ja kirjoittaa ohjeita. Joka päivä. 

Toinen kummajaisuus on käsityöblogit. Joku näppäräsorminen ompelee, neuloo, virkkaa, huovuttaa, nyplää ja näplää villasukat ja -nutut, myssyt ja päähineet ja pitsiliinat ja -peitteet ja tilkkutäkkityöt ja mitä vielä. Joka viikko jotakin. Jaksaavatkin. 

Siinä sivussa heillä on sitten talot ja puutarhat, puolisot ja lapset, ystävät ja appivanhemmat. Kaikkien kanssa sopuisasti väleissä. Ja minä en edes naapureiden. 

Osaan minäkin ruokaa laittaa, vaikken touhusta erityisemmin pidäkään. Hyvin on nämä nuoremmat kasvaneet, nälkänsä siirtäneet seuraavaan ateriaan asti. Tosin, en minä mitään perhepäivällisiä lapsille ja miniälle, vävypojalle kokkaile. Ei meillä ole perinteisiä jokavuotisia äitienpäiväaterioita, jonne olen kokkaillut kysta kyllä ja jonne lapset saapuvat notkuvan pöydän äärelle. Ei. 

Aikuiset lapset vievät minut ulos syömään. Joskus oli piknik. Vasta jälkeenpäin ymmärsin sen arvon. Silloin en osannut nauttia. En siinä elämässä, kun Jii oli pieni ja Exä vahvasti kontrolleeraamassa, vaikken sitä ymmärtänytkään. Rentona kuin kireäksi viritetty viulunkieli. 

Minun bravuurini on pinaattiletut mikroaaltouunissa. Tosikon lapsuusajan herkkua. 

Makaronilaatikon onnistuin aina tekemään niin, ettei Esikko ja Tosikko siitä tykänneet, mutta tämän Esikko paljasti vasta aikuisena kun oli kotoa pois asunut jo muutaman vuoden. Että miten sinä siitä niin pahaa saitkin. Siis makaroonilaatikosta! Lapsena vain pyysi, etten uuniin asti laittaisi. En sitten laittanut, jätkän makaroonilaatikkoa tehtiin. 

Ohje Jätkänmakaronilaatikolle:  

Keitä makarooneja (niitä tavallisia torino tai vastaava) väljässä suolalla maustetussa vedessä kunnes ovat kypsiä. Kaada siivilään, huuhtele, laita takaisin kattilaan. 

Paista jauheliha ja mausta mielesi mukaan. 

Sekoita jauheliha kattilaan makaroonien kanssa. 

Nauti ketsupin kera. 

Niin että osaan se minäkin ruokaa laittaa ja siitä ohjeen kirjoittaa. 

Exäpaska nimitti tuota isipadeeksi. Se oli sapuska, jota meillä syötiin joka toinen viikonloppu perjantaista sunnuntaihin jokaisella aterialla. Vaihtelun vuoksi toisinaan makaroonin sijaan laitettiin keitettyä pitkää riisiä. 

Tosikko asui vielä kotona tuolloin ja oli hänkin ihan kypsä tuohon yksipuoliseen, ravintoköyhään jokatoinenviikonloppu-sapuskaan. Mutta muuta eivät exäpaskan kultahipputyttäret suostuneet syömään. Ja tuo piti olla isin tekemää, ei minun. Ole siinä sitten kiva äitipuoli, kohtele kuin omiasi, rakasta ja huolehdi, kun lapset eivät hyväksy edes makaroonia keittämään. 

Uunilohi on Esikon mielestä minun todellinen, ihan oikea brabuurini. Siis lohi folion sisään ja uuniin. Suolaa ja tilliä kalan pintaan. Että silleesti. 

Erään kerran muutama vuosi sitten  Esikko oli kylässä, laitettiin broilerista. Taisi olla rintafileitä, paistettiin pannulla, sekaan vettä, marinadit rasiasta ja sulatejuuston jämät jääkaapista. Siitä tuli hyvää. Esikko sitä kehui Tosikolle, joka vastasi että niinpä varmaan. Ei kun ihan oikeasti se oli hyvää! vakuutteli Esikko. 

Niin. Että jouluaterioita, äitienpäiväaterioita tai muutakaan vastaavaa perhepäivällistä minun kokkaamana ei meillä ole perinteenä. Tänä keväänä koronan takia äitienpäivä oli minun takapihalla piknik nyyttäriperiaatteella. Paikalla oli Tosikko perheensä kanssa, ja yllätyksenä myös Esikko vauvansa kanssa. Teinit istuivat omissa kammioissaan, en edes pyytänyt paikalle, kun eivät sinne halunneet mukaan. 

Kaksi eri perhettä. Tämä yksi tässä ja se toinen, jossa on Esikko ja Tosikko. Eivät yhdisty, kun eivät nämä sosiaalisesti rajoittuneet nuorimmaiseni oikein kykene, osaa, tämän lähempään kommunikaatioon isompien sisarustensa kanssa. Ikäero on yhden sukupolven verran. 

Jatkan ruuan laittamista, leipomista, kiisseleiden tekemistä, kuten tähänkin asti, koska on pakko. On pari suuta tuossa ruokittavana. Joskus yllätän itseni ja keitoksesta tulee vallan maukasta. 

Toisaalta. Nyt eron jälkeen olen onnistunut keittiössä paljon paremmin kuin exäpaskan kanssa yhdessä ollessa. Miksihän? Hän ei ruuanlaittoihmisiä ollut lainkaan. Veti jotenkin minutkin mukaan siihen, ettei kiinnosta. Nyt kun ei ole ketään vetämässä omaan toimimattomuuteensa tai osaamattomuuteensa - eipä tosin toiseenkaan suuntaan, innostumaan ja osaamaan - on keittiötuotokset parempia ja monipuolisempia, vaihtelua enemmän. Mutta en minä edelleenkään erityisemmin ruuanlaitosta pidä. Leipomisesta kylläkin, mutta eipä ole ketään syömässä, niin ei tule tehtyä. Nuo teinit on aika kehnoja syömään näitä perinteisiä leivonnaisia. Tai no ehkä nyt, kun noin isoja ovat... paitsi tuo Pirpana, joka ei välitä eikä tykkää siitä eikä tästä, esim marjapiirakoista ei välitä. Eikä suolaisita piiraista. Mokkapaloja, munkkeja, donitseja. Ne taitaa mennä. Pulla, jos ei ole hilloa seassa.

Esikon ja Tosikon ollessa pieniä leivoin usein. Pikkuleivistä lähtien, viineritkin. Siinä maailmassa tehtiin niin. Kaikki itse. Ja minä tein. Osasin. Ei se siitä kiinni ole. En vain viitsi, ei ole tarvetta, ei ole syöjiä. Ja jokin osa minusta käy ikään kuin hitaamalla liekillä kuin aikaisemmin. Ehkä siksi, että on aina niin paljon täytynyt tehdä, monena olla. On aika vetää henkeä ja vain käydä töissä. 

* huokaus * 

 

perjantai, 7. elokuu 2020

Puuhamaata ja muuta turhaa.

Tässä on ollut neljän vapaapäivän putki. Mitään ihmeellistä en ole tehnyt. Tarvitseeko tehdäkään?! Olen siivonnut, pessyt pyykkiä, leikannut takapihan nurmipläntin trimmerillä, vaihtanut Teddy-marsulle purut ja pessyt Teddyn. Käynyt kaupassa, laittanut ruokaa. Käynyt Likan kanssa vaateostoilla.

Kävimme Puuhamaassa, vaikka nuo ovatkin aivan liian isoja sinne. Ajatus oli olla lähinnä uima-altailla, mutta ovat liian isoja sinnekin. Päivään kuului tietysti myös kiukuttelua, riitelyä, makkaroiden grillaus ja eväiden syönti ja sitten kotiin ja kun puuhapuiston viertä ajettiin, huomattiin, että ai niin, siellähän oli tuo valtava leikkipuisto, liukumäet ja tramboliinipuisto. Ne jäi kokonaan. Ensi vuonna ei kyllä mennä. Hupi maksaa kuitenkin kolmelta ihmiselta melkein 80 e, eikä kukaan oikeen jaksa innostua enää Puuhamaasta. Nämä lapset eivät ole enää lapsia. Ovat isoja. Teinejä. Aikuisia. Melkein. Mitä tuon ikäisten kanssa tehdään??!!!!???

Kaveri laittoi tekstarin ja kysyi, haluanko mustaherukoita. Kävin illan päätteeksi  poimimassa sankonpohjallisen mustaherukoita ja niinikään sankon pohjallisen kirsikoita. Semmoinenkin hänellä pihalla kasvoi, syötäviä kirsikoita tuottaen. 

Tämän kaverin kanssa oltiin oikeinkin hyviä ystäviä Tuppukylä-aikoina. Hänellä oli, on yhä, samanikäinen poika kuin minun Jii. Pojat olivat ystäviä. Sitten tuli jotakin ja kaikkea väliin, eikä vähiten minun edestakas seilaava avioliittoni, muutot, lastensuojeluilmoitukset, ahdistus, ero, yksinäisyys, taloushuolet ja kaiken kruunaten hyvinkin erilainen elämä. Hän ei ymmärtänyt, minä en jaksanut. 

No yhtäkaikki. Nyt on marjat poimittu, kiisseli keitetty, syötykin, loput laitettu pakastimeen. 

Puuhamaa-idea tuli siitä, kun pari kesää sitten mentiin ikään kuin jäähyväiskäynnille Puuhamaahan. Jii taisi olla rippikouluikäinen tuolloin. Meillä oli aivan hervottoman hauskaa. Leikittiin leikkipuistossa, tramboliinipuistossa, härpäkkeissä, uima-altailla. Grillattiin makkarat, syötiin eväät. Viime kesänä käytiin myös, hauskaa oli silloinkin. 

Tänä vuonna on jotakn sellaista tapahtunut, ettei mikään tunnu enää miltään. Jii on liian iso. Liian pitkä. Siis oikeasti. Pirpana on mariseva teini, saa itkukohtaukset ja kiukuttelut ihan mistä vaan ja milloin vaan. Ehkä me myös olemme väsyneet olemaan kaikkialla kolmestaan. Ehkä me jo alamme kaivata tähän lisää ja enemmän ihmisiä. Se toisi tekemiseen, olemiseen ikään kuin syvyyttä. Se olisi merkityksellisempää. Mutta ei meillä ole ketään, ketä pyytää mihinkään mukaan. Tuo kaveri ei tule eikä lähde yhtään mihinkään lastensa kanssa, vaikka kaksi nuorinta on - no, toinen on Pirpanan ikäinen, toinen nuorempi. Ja pojat ovat tunnetusti lapsellisempia. Mutta eivät ole sen tyyppisiä, että lähtisivät jonnekin hilavitkuttimiin keikkumaan, spontaanisti hölmöilemään, hassuttelemaan, irrottelemaan. 

Minä olen tyytymätön omaan ammattiini, tai  nykyiseen työhöni, työpaikkaani. En jaksa tätä vuorotyötä. Se on sekavaa. Koko viikko on sekava kun ei aina tiedä onko maanantai, perjantai vai sunnuntai, kalenteri on pöydällä levällään ja tarkistan missä mennään... ja tätä on ollut koko ajan kun olen ollut vuorotyössä.

En tiedä mitä haluan, millaista haluan. Olen vuosi sitten valmistunut ja olen jo nyt ammatillisessa kriisissä. 
Kesken Puuhamaagrillausten soi puhelin ja viimekesäisen työpaikan esimies soitteli ja kysyi, olenko edelleen halukas tulemaan heille töihin loppuvuodeksi, kun pesti tässä nykyisessä päättyy. Sain miettimisaikaa tiistaille. Nyt viikonloppuna on töitä ja katsotaan miltä tuntuu. Luultavasti ilmoitan jo maanantaina, että tulen sinne teille tai heille tai sinne. 

Tämä on turhauttavaa ja tunnen itseni niin turhaksi. 

 

tiistai, 4. elokuu 2020

Tinderityypit

Olen sinkku, tai no. Miten tämä nyt ilmaistaan. Sinkku-yh. Keski-ikäinen ja vapaa. Miehetön. Parisuhteeton. Yksineläjä - ei, en ole sitä kun tenavat on. Sinkkuäiti. Keski-ikäinen yh-sinkkuäiti. 

No niin. Olen Tinderissä. Epäselvä profiilikuva, vähän heilahtaunut, noin 3 vuotta sitten otettu. Muutama maisemakuva Nuuksiosta. Erittäin rehellinen mutta ilmaisversion rajallisuden takia varsin lyhyt profiiliteksti, jossa kerron lasteni ja lastenlasteni lukumäärän, elämäntilanteeni ja mitä haen tai toivon. 

Ja sitten tulee mätsejä miehiltä, jotka kysyy, mitä haen. Kun en saman illan aikana vastaa, kaveri poistaa minut listaltaan. 

Toinen valittaa, että kuvani on epätarkka. Vastaan, että niin sen pitääkin olla, työni takia, jossa naamani on näkyvillä koko ajan ja kohtaan ihmisiä erittäin paljon. Vastaan, että jos epäselvä profiilikuva haittaa, ei kannata pyyhkäistä oikealle. Ja sen jälkeen heebo on kadonnut listalta. 

Ja sitten on näitä, jotka vain ovat siinä rivistössä. Laittavat moin tai jotakin muuta aloitussanaa, ja minä vastaan ja koko homma jää siihen. Tai sitten ei reagoida mätsiin lainkaan. 

Yksi tyyppi kysyi, ammattiini liittyen: psykiatria vai somatiikka. 

Vastasin, että somatiikka. Kysyin, minkä sortin asiantuntija hän on, koska ammattiaan oli kuvannut tällä ilmaisulla. Hän oli päihdepsykiarian asiantuntijana. Totesin, että jestas, en kestäisi. "En minäkään vapaa-ajalla, siksi kysyinkin" oli vastaus, ja nauruhymiö perässä. Mitä minä haen, mitä minä olen jne, oli hänen kysymyksensä, ja vastasin, että se lukee lyhykäisyydessään profiilissani. 

Sen jälkeen kaveri katosi listalta. 

Että se siitä sitten. Oman profiilikuvauksensa mukaan hän kuitenkin etsi parisuhdetta, ei mitään seksisuhdetta. Lapsiakin  taisi olla. Mutta parisuhdetta toivova lapsellinen nainen ei ollutkaan se, mitä hän haki. No ei sitten. Olin vaan vitukseen pettynyt, kun hetken aikaa kuvittelin, että kohtaisin samaa ammattikuntaa, samaa alaa edustavan ihmisen, olisi yhteinen kieli, yhteinen maailma työn kautta. Mutta ei sitten. No, toisaalta hän oli harrikkamiehiä. He hakevat naitavaa aivotonta blondia, käyttöesinettä, esittelytuotetta,  joka on paikalla silloin kun se harrikkamiehelle sopii, käytettävissä iihin tarpeisiin kuin se harrikkaäijälle sopii, eikä yh-äiti ja mummo ole sellainen. 

Muutamat tinderitreffit on olleet. Ne on päättyneet siihen yhteen tapaamiseen, vaikka se olisi minun tulkinnan mukaan mennyt sinänsä hyvin.  Kaveri on jutellut niitänäitä ja ollaan yhteyksissä ja sitten poistanut minut listalta. 

Muutama päivä sitten oli niinikään tinderitreffit. Yllätyin positiivisesti. Hyvännäköinen, älykäs, mukava, samat ajatukset, elämänarvot. Mies puhui paljon, alkuperäisestä aiheesta hänen puhelunsa  karkasi jonnekin aivan muualle ja sitten hän punastui. Nypersi ja taitteli sokerikääreen paperia. Joimme kahvit, hän otti santsikupin. Minun vatsassa kiersi, turvotti, pidättelin ilmavaivoja. Onneksi oli väljä pusero. HÄn ehdotti kävelyä ulkona ja sitä ennen kävin vessassa, vaikka se treffien kohdalla ei oikeasti ole suotavaa. Että ihmisellä on jotakin niin primitiivistä tarvetta kuin käydä vessassa. Mutta oli pakko päästä pierasemaan kunnolla. Vatsan pömpötys hellitti hieman. 

Kahvipöydässä hän kysäisi lapsista ja exästä ja tapaamisista. En voinut kertoa viikko-viikko-systeemeistä tai säännöllisistä tiheistä tapaamisista, enkä osaa valehdella. Toisaalta en halua kertoa avoimesti, miten tilanne on. Joten vastaukseni oli ympärpyöree. Kyllä he tapaavat ja joo, asuu parinsadan kilometrin päässä. Hän totesi, että tapaamiset eivät siis kovin spontaanisti järjestey. Vastasin epämääräisesti, että lapset ovat jo isoja, mutten jätä viikonlopuksi keskenään, ei yöksikään, toisaalta ei ole ollut tarvettakaan, ei mitään syytä. Saan kyllä vapaani ja pääsen menemään..... mutta ei ole ollut vielä mitään sellaista syytä, että olisin jättänyt keskenää. 

Ikäkysymykseenkään en vastannut suoraan. Hän arveli että olisi kymmenvuotiaasta kyse. No ei, on vanhempi. Lapsi- ja tapaamisasian kohdalla tunnelma selkeästi viileni useamman asteen verran. En kuitenkaan kysynyt, että onko tämä sinulle ongelma. Jos, niin on sama lopettaa koko juttu jo tähän, kiitos ja näkemiin. En tiedä miksi en sanonut. Ehkä ajattelin, että jospa tämän kansaa homma etenisi. Ilmeestä, eleistä, silmiin katsomisesta yms kun olin ollut havaitsevani, että ulkoiseti olin kelpuutettu, täyttänyt hänen kriteerinsä. Pettymystä ei ainakaan siis. Eikä mitään helvetin ääneen puhuttua analyysiä siitä, mitä ja millainen olen, kuten joskus on käynyt. 

Kävelykierroksen jälkeen, erotessamme, hän halasi, vastasin siihen varauksella. En hänen takiaan, vaan sen takia, että nämä eivät koskaan johda mihinkään. Hän kysyi, tavataanko toistekin ja minullehan se sopi, sanoin tosin, että sinä laitat viestin. 

Kaverille sitten kerroin tästä tinderityypistä ja sanoin odottavani kuukauden, jos ei siihen mennessä laita viestiä, poistan listalta. Koska tämä nyt jätti minut vielä ainakin siihen listalle. Kaveri puuskahti, että kuukauden! meinaatko että tuon näköinen on vielä vapaana kuukauden jälkeen! 

Joten laitoin viestiä, kyselin viikonlopun kuulumiset ja kiitin kahvista ja kivasta seurasta. Tästäkin on jo muutama päivä aikaa. Mitään vastausta ei ole kuulunut. Että se siitä kiinnostuksesta sitten. Lapsetko tässä taas on esteenä? Liian nuoria, liian paljon kotona. Niin varmaankin. Odottelen siis kuukauden ja sitten poistan kaverin listalta. 

Onhan se ymmärrettävää, ettei kukaan halua seurustella naisen kanssa, jolla on vielä alaikäiset lapset kotona, kun omat lapset on jo maailmalla. Ei kukaan halua treffailla, viettää seksiä - mummon kanssa. Hei haloo!!

Niin että tässä sitä jatketaan tätä yksinloa. Tähän alkaa jo tottua. Paitsi ettei totu. 

tiistai, 4. elokuu 2020

Avattu.

Pidin hetken aikaa tätä blogia salasanan takana, kun Esikko näki blogin... luulen, että on jo unohtanut äitimamman asiat oman vauva-arkensa alle. Joten palataan taas takaisin avoimeksi. :) 

sunnuntai, 26. heinäkuu 2020

Hui ja kauheeta

Esikko näki tämä blogini, otsikon ja aloituskuvan. Toivottavasti ei tajua että tämä on minun blogi. Ja lue tätä. En halua hänen tietävän tästä mitään, en usko että jaksaa kiinnostuakaan loppujen lopuksi, mutta silti. Laitaoin hetkeksi aikaa salasanan taakse. Vapautan jonkin ajan kuluttua.