Jii palasi viikon teltta-metsäleiriltä sunnuntaina. Leiri ei ihan putkeen ole mennyt ja siihen liittyviä asioita nyt jälkiselvitellään.

Leiritapahtumiin liittyen juttelin vielä tänä aamuna ennen kouluun lähtöä Jiin kanssa aamupalapöydässä. Leiritapahtumia sivuten totesin, että isihän halailee sinua.

Ei halaa, vastasi Jii, katse tiukasi Aku Ankassa, ja äänestä ja ilmeestä paljastui pettymys, suru, isän läheisyyden kaipuu ja hyväksynnän toive.

Olin hämmästynyt. Olen ymmärtänyt Isukin puheista, että hän halailee, pitää lähellään, pörröttää Jiin hiuksia. Mutta ei. Ei edes pörrötä hiuksia, vastasi Jii kysymykseeni.

Mummo halailee. Mutta isi ei. Ei halaa, ei pörrötä hiuksia.

Kysyin, ottaako isi kainaloon, kun he istuvat sohvalla vierekkäin.

Ei isillä ole sohvaa, huomautti Jii.

Totta, ei olekaan. Isin asunto Jutan kanssa oli opiskelijasoluasuntoa muistuttava. Huoneistossa oli kaksi huonetta ja keittiö, eteinen ja kylppäri. Toinen huone oli Isukin, toinen Jutan. Kimppakämppä tyttären kanssa. Isukin huoneessa oli 140 cm jenkkisänky, jossa Isukki nukkui koiransa kanssa. Tapaamisilla lapset nukkuivat tässä - lasten kertoman mukaan - koirankarvaisessa ja hiekkaisessa vuoteessa vierekkän Isukin nukkuessa lattialla patjalla, koiran hakiessa muuttuneessa tilanteessa omaa paikkaansa välillä sieltä lastenkin seasta. Joku tuoli ja pieni pöytäkin siellä Isukin huoneessa ehkä oli.

Sohvaa siellä ei siis ollut.

Niin, mutta mummolassa on, huomautin, sillä nukkumista, ilta- ja aamupalaa lukuunottamatta tapaamiset toteutuivat mummolassa tämän vuoden alusta alken. Mummolassa on kaksi sohvaa, tiedän. Mutta Isukin vieressä ei voi mummolassa kuulemma olla, Isukki makaa sohvalla, vie koko sohvan.

No, päivätapaamisen aikana Isukki on ihan varmasti istunut selkä suorana kuin seipään nielleenä, Enkeli kun on mukana ollut tuolloin. Ja Enkelin asunnossahan on sohva, Isukki tuskin siellä maata rojottaa, istuu selkä suorana. Saa nähdä kuinka kauan se jaksaa tätä roolia vetää, lipsahti minulta.

Mutta pojan olemuksesta, äänestä ja ilmeesti kuulsi itkunsekainen pettymys isää kohtaa. Hän kaipaisi isän läheisyyttä, isän hyväksyntää.

Hyvän lapsuuden elänyt, paljon aikaa, huomiota ja rakkautta saaneen Isukin luulisi osaavan tätä samaa jakaa myös pojalleen. Vaan kun ei. Miksi ei?

Isukilta riittää aikaa, huomiota ja syliä Pirpanalle. Pirpana on helppo: tyttö on välitön, menee suoraan syliin, ilmaisee tunteesta, sanoittaa ikävänsä. Semmoinen lapsi murtaa pidättyväisemmänkin mielen.

Mutta Jii on aivan samalla tavalla Isukin lapsi kuin Pirpanakin. Hänkin kaipaa, tarvitsee, isänsä läheisyyttä. Hän suorastaan huutaa sitä. Pojasta huokuva pettymys sen suhteen, ettei Isukilla ole tarjota hänelle läheisyyttä tapaamisten aikana, oli valtava. Ja minulle tämä oli uusi tieto, tyrmäävä tieto. Jii on pettynyt isäänsä moneltakin taholta, ja pettymys on suurempi kuin olen tajunnutkaan. Hän kokee, ettei isi rakasta häntä. Ei mikään ihme. Eihän isi edes kosketa häntä.

Poika on erilainen kuin pikkusiskonsa. Jo ikä tuo omat nyanssinsa pojan käytökseen, toimintaan, ulosantiin. Isukin pitäisi tietää, hänen pitäisi ymmärtää, että poika pitää pyytää, hakea, ottaa siihen halaukseen, vierelle, lähelle. Isukki on itsekin ollut poika ja aivan varmasti samalla tavalla kaivannut isänsä läheisyyttä. Väittämänsä mukaan on sitä myös saanut. Onkohan?! Jos on, silloin sen saman jakaminen omalle pojalle pitäisi olla ihan selkäytimessä, itsestäänselvänä ja helppona.

Ja se aloite läheisyydelle olisi hänen, isän, aikuisen, tehtävä, varsinkin nyt, kun sitä ei Jiin kertoman mukaan ole. Ei voi olla niin sokea, ettei näe lapsen kaipuuta, itkuista, vihaista läheisyyden kaipuuta, tarvetta. Ei se ole iso asia laittaa käsiä pojan olkapäiden ympärille, ottaa halaukseen, tuohon kylkikuoppaan, johon poika kloksahtaa kuin puuttuva palanen ja josta ei meinaa irtipois lähteä.

Minä olen surullinen poikani puolesta.

Hän on isätön.

Se on iso aukko pojan elämässä.