Tässä on ollut neljän vapaapäivän putki. Mitään ihmeellistä en ole tehnyt. Tarvitseeko tehdäkään?! Olen siivonnut, pessyt pyykkiä, leikannut takapihan nurmipläntin trimmerillä, vaihtanut Teddy-marsulle purut ja pessyt Teddyn. Käynyt kaupassa, laittanut ruokaa. Käynyt Likan kanssa vaateostoilla.

Kävimme Puuhamaassa, vaikka nuo ovatkin aivan liian isoja sinne. Ajatus oli olla lähinnä uima-altailla, mutta ovat liian isoja sinnekin. Päivään kuului tietysti myös kiukuttelua, riitelyä, makkaroiden grillaus ja eväiden syönti ja sitten kotiin ja kun puuhapuiston viertä ajettiin, huomattiin, että ai niin, siellähän oli tuo valtava leikkipuisto, liukumäet ja tramboliinipuisto. Ne jäi kokonaan. Ensi vuonna ei kyllä mennä. Hupi maksaa kuitenkin kolmelta ihmiselta melkein 80 e, eikä kukaan oikeen jaksa innostua enää Puuhamaasta. Nämä lapset eivät ole enää lapsia. Ovat isoja. Teinejä. Aikuisia. Melkein. Mitä tuon ikäisten kanssa tehdään??!!!!???

Kaveri laittoi tekstarin ja kysyi, haluanko mustaherukoita. Kävin illan päätteeksi  poimimassa sankonpohjallisen mustaherukoita ja niinikään sankon pohjallisen kirsikoita. Semmoinenkin hänellä pihalla kasvoi, syötäviä kirsikoita tuottaen. 

Tämän kaverin kanssa oltiin oikeinkin hyviä ystäviä Tuppukylä-aikoina. Hänellä oli, on yhä, samanikäinen poika kuin minun Jii. Pojat olivat ystäviä. Sitten tuli jotakin ja kaikkea väliin, eikä vähiten minun edestakas seilaava avioliittoni, muutot, lastensuojeluilmoitukset, ahdistus, ero, yksinäisyys, taloushuolet ja kaiken kruunaten hyvinkin erilainen elämä. Hän ei ymmärtänyt, minä en jaksanut. 

No yhtäkaikki. Nyt on marjat poimittu, kiisseli keitetty, syötykin, loput laitettu pakastimeen. 

Puuhamaa-idea tuli siitä, kun pari kesää sitten mentiin ikään kuin jäähyväiskäynnille Puuhamaahan. Jii taisi olla rippikouluikäinen tuolloin. Meillä oli aivan hervottoman hauskaa. Leikittiin leikkipuistossa, tramboliinipuistossa, härpäkkeissä, uima-altailla. Grillattiin makkarat, syötiin eväät. Viime kesänä käytiin myös, hauskaa oli silloinkin. 

Tänä vuonna on jotakn sellaista tapahtunut, ettei mikään tunnu enää miltään. Jii on liian iso. Liian pitkä. Siis oikeasti. Pirpana on mariseva teini, saa itkukohtaukset ja kiukuttelut ihan mistä vaan ja milloin vaan. Ehkä me myös olemme väsyneet olemaan kaikkialla kolmestaan. Ehkä me jo alamme kaivata tähän lisää ja enemmän ihmisiä. Se toisi tekemiseen, olemiseen ikään kuin syvyyttä. Se olisi merkityksellisempää. Mutta ei meillä ole ketään, ketä pyytää mihinkään mukaan. Tuo kaveri ei tule eikä lähde yhtään mihinkään lastensa kanssa, vaikka kaksi nuorinta on - no, toinen on Pirpanan ikäinen, toinen nuorempi. Ja pojat ovat tunnetusti lapsellisempia. Mutta eivät ole sen tyyppisiä, että lähtisivät jonnekin hilavitkuttimiin keikkumaan, spontaanisti hölmöilemään, hassuttelemaan, irrottelemaan. 

Minä olen tyytymätön omaan ammattiini, tai  nykyiseen työhöni, työpaikkaani. En jaksa tätä vuorotyötä. Se on sekavaa. Koko viikko on sekava kun ei aina tiedä onko maanantai, perjantai vai sunnuntai, kalenteri on pöydällä levällään ja tarkistan missä mennään... ja tätä on ollut koko ajan kun olen ollut vuorotyössä.

En tiedä mitä haluan, millaista haluan. Olen vuosi sitten valmistunut ja olen jo nyt ammatillisessa kriisissä. 
Kesken Puuhamaagrillausten soi puhelin ja viimekesäisen työpaikan esimies soitteli ja kysyi, olenko edelleen halukas tulemaan heille töihin loppuvuodeksi, kun pesti tässä nykyisessä päättyy. Sain miettimisaikaa tiistaille. Nyt viikonloppuna on töitä ja katsotaan miltä tuntuu. Luultavasti ilmoitan jo maanantaina, että tulen sinne teille tai heille tai sinne. 

Tämä on turhauttavaa ja tunnen itseni niin turhaksi.