Vapaapäivä. 

Teinit koulussa, telkkarista pelkkää tyhjää. Ulkona pieni pakkanen, kuiva sää tarkoittaen, että  ei vesisadetta. Aurinkoa. Kävin pienellä kävelylenkillä ja mietin, että jos sitä asuisi nättien ulkoilureittien alueella, tulisi varmaan ulkoiltua enemmän, säästä riippumatta. Kumpparit ja sadetakki ja ulkoilupolulle puistikon tai matsäalueen laidalle. Maalla-kaupungissa olemme, mutta silkkaa asutusta tämä silti on,pientaloja, rivi- ja luhtitaloja, kaksi matalaa kerrostaloa, kahden valtaväylän ja teollisuusalueen välissä. Metsäosuudet ovat pieniä rämeisiä kaistaleita, joissa ei taida edes koiranulkoiluttajat viihtyä. 

Pellon reunaa kulkevalla lumettomalla hiekkatiellä tuli alakoululaisia vastaan, talvitakt auki, reput selässään. Luistinradalla oli koululaisryhmä opettajan johdolla luistelemassa ja tajusin, että Pirpanan luokkahan se siellä luistimillaan räpiköi. En jäänyt seuraamaan, ettei tytön tarvitse mennä noloksi. Tai tuskin olisi mennyt, tässä luokassa ja näiden luokkakavereiden kanssa osallidtuva vanhempi ei ole nolo. 

Entisaikaan opettajat olivat yhteiskunnan kansankynttilöitä. Tärkeileviä tätihahmoja, joiden käsissä oli Sivistys, Hygienia, Yleistieto ja Eksakti Tieto,  jota sitten armollisesti jaettiin tietämättömälle, tai sanoisinko tyhmemmälle, kansanosalle. Osa kansasta vaan ei ollut vain tietämätöntä, vaan yksinkertaista tai tyhmää, johon ei kunnollinen Lukutaito tai Laskutaito uponnut, ei, vaikka miten nurkassa seisotti ja karttakepillä näpeille iski. 

Onneksi tämän päivän opettajankunta on toisenlaista eikä tämän maan näillä leveysasteilla luokkayhteiskunta elä ainakaan kovin näkyvästi, läpileikkaavasti. Vuokralla asuvan yksinhuoltajan kakaran älynlahjoja ei opettaja määrittele sosioekonomisen statuksen perusteella vaan sillä perusteella, mitä se lapsi oikeasti on. Lapsen tulevaisuutta ei määritellä vanhempien statuksen perusteella, vaan tarjotaan mahdollisuusia ja kannustusia, enemmän niille, jotka sitä enemmän tarvitsevat. 

Näin ainakin kaikki Pirpanan kohdalle osuneet opettajat. Tätä opettajaa ihailen suunnattomasti. Joka ikinen päivä hän tulee tämän hälisevän kakaralauman eteen tavoitteenaan saada jokainen yksilöllisesti oppimaan ja osaamaan se, mitä pitääkin. 

Edellisen luistelusession jälkeen opettaja oli sanonut oppilailleen, että no niin, nyt voitte antaa tulla kaikki valitukset. Hän sitten otti vastaan sinänsä jo isojen koululaisten valitusryöpyn siitä, kun sukat oli märät koska ulkona oli märkää ja jalassa vain tennarit,  käsiä paleli kun ei ollut hansikkaita,  luistellessa paleli, koska jalassa oli vain legginsit. Ja tätä rataa. Että näin. Tuo nyt vain yksittäisenä esimerkkinä.

Siihen päälle se muu opettajana oleminen., itse opetuksen lisäksi. Kaikki ne oppilaiden keskinäiset välienselvittelyt, uhmakäyttäytymiset, luokassa, ruokasalissa  tai välitunnilla hillumiset.... uh. En jaksaisi. 

Olen muutaman kerran koululla joutunut käymään koulupäivän aikana, jotakin lappusta kansilaan toimittamassa. Se häly, meteli, satapäisen oppilaslauman vellominen käytävillä ja pihalla... opettajat ohjaamassa kerta toisensa jälkeen samoja tyyppejä ulos tai luokkaan... ei, ei minusta olisi siihen. Hatunnosto ja vielä enemmänkin näille tämän päivän opettajille, jotka jaksavat ohjata, neuvoa, opettaa ja olla inhimillisiä, ihmisiä ihmislapselle.