Töissä on sattunut pari ihan hassua tilannetta.

Vuosi sitten yksikössämme oli organisaatiomuutoksia ja uudelleen sijoituksia sen myötä. Sen myötä on siis työntekijöitä vähemmän ja samoin työnjaossa on tapahtunut muutoksia.

Nyt tänä syksynä on käyty läpi yksikön sisällä tehtäviä muutoksia, työt pitäisi jakaa uudelleen. Tämä on jatkumoa vuosi sitten alkaneelle muutokselle.

Organisaatiomuutokseen me työntekijät emme kovin paljon voineet itse vaikuttaa. Muutokset tulivat, ja niihin oli sopeuduttava.

Nyt työnjakoon ja töiden järkiperäistämiseen liittyvissä muutoksissa avainasemassa olemme me työntekijät itse. Me saamme itse miettiä ja pohtia, miten työt tulisi järkiperäistää. Sen takia on ollut jo kolme ideointikokousta. Jo ensimmäisessä aivoriihessä jostakin nousi ehdotus, että nykyisen kolmen tiimin sijaan meitä olisikin kaksi tiimiä.

Nyt viime kokouksessa yksi työkaveri nosti hirvittävän älämölön, että kenen ehdotus on ollut, että kaksi tiimiä? Kuka sellaista on ehdottanut? Pomo vastasi, että ajatus on noussut ideointikokouksissa teistä työntekijöistä itsestänne. Vastaus ei kelvannut. Eläkeiän jo ylittänyt ja työnsyrjässä yhä roikkuva kiukkuinen kollega ilmoitti, että hänen mielestään nykyinen kolme tiimiä on hyvä ja tomiva, ja vaati saada tietää, ketkä ovat tätä muutosta halunneet, minä haluan nimiä!

Päitä vadille, supatin vieressäni istuvalle.

Minusta vaatimus oli älytön. Kiukuttelija ei ollut ensimmäisessä suunnittelupäivässä mukana. Siellä oli noussut esill ajatus kahdesta tiimistä. En tiedä kenen tai keiden idea se on alkulähtöisesti ollut. Pomon tyynnyttelevät vastaukset eivät kelvanneet, kollega kävi kierroksilla, oli vihainen. Hän halusi nimiä. Muutosvastarinta oli vahva.

Niinpä päätin antaa hänelle yhden nimen.

- Minä ainakin olen sitä mieltä, että kaksi tiimiä on hyvä asia ja samaa mieltä ovat monet muutkin. Minulla on selkä artikulaatio ja kohtuullisen kantava ääni.

Maanantaina pomo tuli käymään työhuoneessani. Hän vain tuli esittämään kiitokset minun kommentistani kokouksessa. Hän oli iloinen, että olin ainoana sanonut ääneen, minun kommenttini oli laukaissut tilanteen.

Minä en tässä mitään ihmeellistä suoritetta näe. Kolleagan vaatimus nimistä oli älytön, eikä häneen mikään puhe tehonnut, joten olinpa vain päättänyt antaa hänelle sen nimen, ainakin yhden nimen, kun semmoista kerran vailla oli. En muutenkaan ymmärrä vastarintaa tässä asiassa. Ovenpielijuoruissa puhutaan yhtä jos toista ja nyt olisi sitten mahdollisuus vaikuttaa, saada aikaan se muutos, mistä ollaan marmatettu vuosikausia. Ja nyt sitä sitten vastustetaan. Ja vaaditaan nimilistoja.

Pomo kuitenkin näki minun kommentissa rohkeutta. Sen myötä paikalleen jumiutunut tilanne laukesi. Hän oli erittäin kiitollinen tästä. Ja antoi minulle tästä kiitokseksi Finnkinon leffalipun.

Näitä on tosin vain enää yksi jäljellä, mutta käytä itseesi, käy katsomassa joku kiva leffa...

Yllätyin, ilahduin, kiitin. Olen edelleen hieman hämmentynyt pomon suhtautumisesta. Ja tämä kaikki vain siksi, että sanoin ääneen mielipiteeni!  Höh!

 

Toinen hassu tilanne sattui heti seuraavana päivänä, kun yksi toinen työkaveri tuli työhuoneeseeni ja toi kahvipaketin.

Kiitos, se laukku on hyvä.

Joakim ja Pikkuminiä siivosivat kaappejaan ja toivat itselleen tarpeettomia vaatteita minulle. Tee näille mitä haluat. Olen yleensä myynyt ne Huutiksessa. Osan olen laittanut lahjoituksena eteenpäin, osan ottanut itselleni. Nytkin kävin Pirpanan ja Jiin kanssa vaatteita läpi. Osan jätin meille, osa menee myyntiin (kunhan vaan viitsin kuvata ja viedä nettikirppareille). Pikkuminiä oli laittanut tähän poistopinoon isohkon mustan keinonahkalaukun. Sellaisen, jota voi käyttää olkalaukkuna, mutta johon sopii melko paljon tavaraa.

Työkaveri jutteli kerran kahvitauolla tarvitsevansa uuden olkalaukun. Entinen on kulunut. Itse asiassa se entinen on aivan järkyttävässä kunnossa, aivan kulahtanut ja risa. Ehjä varmaan, ei tavarat tipahtele, mutta keinonahka on kulunut irti isoilta alueilta. Muistuttaa laitapuolen kulkijan kassilta, ei työssäkäyvän ihmisen arkiolkalaukulta.

Toin työkaverille tuon Pikkuminiän mustan kassin.

Nyt hän toi kiitokseksi paketin Juhla Mokkaa. Kassi oli ollut oikein hyvä.

Ele oli yllättävä. Ja kyllä, ilahduin tavattomasti.

Olen edelleenkin vähän hämmentynyt näistä kiitoksista.

En osaa edes selittää tätä tunnetta... tätä, miltä tämä tuntuu. Teen jotain, mielestäni ihan tavanomaista ja itselleni aika tyypillistä vieläpä. Ja saan siitä jälkeenpäin kiitokset kera pienen muistamisen.

Se vaan on hämmentävää.

Olen ilahduttanut työkaveria. Olen laukaissut jumitilanteen kokouksessa. Ja näillä toiminnoillani ilahduttanut toista tai toisia, ja siitä kiitoksena hekin ilahduttavat minua.

Laitoin hyvän kiertämään. Minä. Se on melkoisen huimaava tunne.