Seitsemäs päivä. 

Tai kahdeksas, jos perjantai lasketaan mukaan.

Olen selvinnyt. Eilen tein pitkän päivän, tuplavuoron. Tulee kuusi tuntia ylitöitä. Huomenna tulee Esikon vauva hoitoon. Ylihuomenna tulee teinit. 

Exämulkku laittoi sähköpostia ja kysyy lapsia elokuun lopussa viikonlopuksi. Ilmeisesti hakee ja palauttaa itse koska tuossa viestissä ei ainakaan alkanut vänkäämään kyydeistä ja kuskaamisista. On hänellä tämä työpaikkansa hulabaloo-tapahtuma ollut tiedossa jo keväästä, niin ne yleensä on. Vuotuiset tapahtumat, joille päivämäärät tulee tietoon melkoisen aikaisessa vaiheessa. Ilmeisesti loma mennyt tenavien kanssa hyvin. Lapset ovat tasapainoisia, fiksuja, hauskoja, keskustelevia. Eivätkä enää niin paljoa riitele. Ovathan he, minun kasvattamia, eikä näitä tapaamisia ole turhan usein ollut lasten päätä sekoittamassa. 

Nyt tämä tapaamisviikko on nostanut pintaan ikivanhoja muistoja. En haluaisi muistaa niitä, en mitään. Mutta sieltä ne vaan pongahtavat mielen pintaan kuin paskalautta lammen pohjasta. 

Meillä oli autona punainen kleinbussi. Exän likat kävi meillä joka toinen viikonloppu ja Jii oli ihan pikkuinen. Auton bussitilaan mentiin liukuovista. Ja joka ikinen kerta se exän Esikoinen, se isin kultaprinsessa, asettui oviaukkoon niin, ettei kukaan muu päässyt sisään. Seisoi siinä raajat levällään, pienempi sisarus vinkui takana kun ei sisään päässyt ja rinsessa siirsi langanlaihan vartensa sisään koko olemus ilkkuen vasta sitten, kun komennettiin. Istui penkin reunalle niin, ettei pienempi siskonsa päässyt omalle paikalleen. Järjesti siis riidan. 

Autosta pois lähtiessä hän teki saman. Syöksyi liukuovelle, seisoi siinä niin, ettei takaa päässyt kukaan ulos enkä minä päässyt irrottamaan Jiitä turvaistuimesta. 

Tätä joka kerta, joka ikinen kerta. Eikä exäpaska mitään saanut aikaiseksi, Minä hermostuin. Asetin rajat ja sisäänkulkujärjestyksen. Olin siis ilkeä äitipuoli.

Asuimme silloin siinä osoitteessa, joka oli minulle ja myös Jiille Koti. Josta sitten muutettiin exäpaskan uskonnollisen höyryämisen takia Tuppukylään.

Mieleen on noussut ne tapahtumat, kun exän rinsessa vessakäynneillään heitti pyyhkimisppaerit kylppärin lattialle, sen sijaan että olisi laittanut vessanpyttyyn kuten normaali ihminen tekee. Jii parkumassa pinnasänsyssään naama punaisena, exän likkojen istuessa kuin  jähmettyneenä tv:n edessä. Me olimme saunassa, eikä itku kuulunut sinne tytöt eivät tehneet elettäkään että olisivat tulleet kertomaan, koputtamaan kylppärin ovelle. Se oli minun vika kuulemma. Minä olin sanonut, ettei siellä vessassa tarvitse ravata 5 min välein vuoron perään muka-pissalla just silloin, kun me olimme saunassa. Talo olisi voinut vaikka palaa, murtomies tulla ovesta sisään, eikä tytöt olisi tulleet mitään sanomaan, koska minä olin sen kieltänyt. Se oli siis minun vika, sanoin exäpaskamulkku, 

Minusta yksikään normaali lapsi ei pysty toimimaan niin, että vain ollaan jähmetyttyneenä paikalleen, kun selän takana pieni vauva itkee niin, että meinaa läkähtyä. Minusta se ei ole normaalia. 

Naamat ammollaan nauraa räkättävät langanlaihat, kalpeat tyttölapset trikoolegginseissään, roikkuvissa t-paidoissaan, roikkuvissa hiuksissaan. Mistä tahansa syystä. 

Exäpaska, joka josti tämän rinsessatyttärensä kerrostalon käytävän seinälle, katon rajaan, ja pudotti alas. 

Exäpaska, joka työnsi väkisellä harmaa-oranssiraitaista nailonista sidontanauhaa vyöksi rinsessan housunlenkuishin, tytön huutaessa ja itkiessä suoraa huutoa ja parkua. Ja exäpaska, jonka suuttuminen lähenteli raivostumista. 

Odotin Jiitä molemmilla kerroilla, olin hämmästyksestä mykkä. En tajunnut lähteä. Tyhmäminä. 

Likkakaverin tytär sanoi, että hänestä ne tytöt oli omituisia. Niin he olivatkin. Mutta eivät minun asioistani, eivät minun syystäni. Ihan joku muu heidät kasvatti ja heidät sekopäisen kummalliseksi teki. 

Tuppukylässä, kun olosuhdeselvitystä tehtiin hänen rinsessansa takia, hänen takiaan, selvisi, että tyttöjen äiti, exäpaskan exä, oli kieltänyt minua olemasta missään tekemisissä hänen lastensa kanssa. Ja hän oli tähän suostunut. Ei ihme, että se oli aina niin vaikeaa. Silti samaan aikaan minulta vaadittiin sitä ja tätä vastuullisuutta, emotionaalisuutta, läsnäoloa, huolehtimista ja jos vaikka mitä ja ennenkaikkea tykkäämään ihan hirveesti näistä häiriintyneellä tavalla toimivista tyttölapsista. Ei ihme, että se olin niin vaikeaa. Ei ihme, että ne likat ja etenkin rinsessa käyttäytyivät ihan pimahtaneesti. 

Ei ihme, että minä hajosin. 

Ei mikään ihme, että meillä oli välillä ihan kummallista. Jotakin pielessä, jotakin, mitä en osannut määritellä, en ymmärtänyt, en tajunnut. En voinut, kun en tiennyt, ja silti jokin oli selkeästi vinksallaan. 

Valehtelu. Vaikeneminen. Mitätöinti. Paskaeksä. Ei kukaan normaali ihminen toimi noin. Hän valjasti äitinsä siihen meidän perhe-elämään mukaan ja siihen omaan eroperheeseensä. Hän eli taaksepäin, kun minä elin nykyhetkessä ja eteenpäin. 

Silti. Tästä paskasta ja näistä paskamuistoista huolimatta minulla on ikävä sitä perhettä, mitä olimme joskus - niinä hyvinä hetkinä kun olimme perheenä, eikä kukaan ulkopuolinen tullut siihen säätämään. 

En haluaisi, että lapset tapaa exämulkkua. En pidä tästä elämästä. En tästä yksinäisyydestä. En siitä, että se paska on ja on tässä elämässäni mukana lasten kautta. Katoaisi vaan pois jonnekin. Olisi pitänyt alun alkaenkin antaa olla, eikä vinkua ja vaatia tapaamisia. 

Kaikkein eniten minua pelottaa ja kauhistuttaa edessäoleva, koska olen elatusmaksuasin vienyt lakimiehen kautta eteenpäin. Pelkään, että siitä seuraa jotakin katastrofaalista, epäonnea ja jumalaton lakimiehen lasku minulle. Ja voitto exälle. Pelkään, että se tekee minulle toisella tavalla saman tuhoamisen, minkä teki ensimmäiselle eksälleen. Sillä sen hän osaa.