Esikon vauvanen oli tänään ja on edelleenkin mummolakyläilyssä. Nuoripari viettää parisuhdeiltaa kylpylässä. Edeltävästi ovat kavereitaan tavanneet, tuttavillaan yöpyneet, Tosikon perheessä kyläilleet. 

Kävin vaunulenkillä Metropoliassa asti, keltaseinäisessä torikojussa kahvit ja mustikkamunkki. Kävelin läpi muutaman keskustan turistikohteen. Bussi tuli sopivasti, kun saavuimme asemalle, joten kotia kohti. Vauva ei viihdy kopassa ollenkaan, joten pidin sylissä koko bussimatkan. Pysäkiltä kotiin lievästi parkuen ja kotona oli taas vauvan mieli iloinen kun leikkimatolle pääsi. 

Nukahtaminen tuotti vaikeuksia, hikipäistä parkumista, kun ei sitä tissiä ole, mihin nukahtaa. Melkein tunnin parkui ja kirkui eikä mikään auttanut. Hyssytin, kannoin, heilutin, silitin, heijasin, annoin lisää maitoa, tutti ei kelvannut. Meinasi minullakin hermo mennä. Että helkutti, nuku jo! ja mielessä paukkui, miten tämä parku kuuluu naapuriin ja tuleeko se naapruin eukko valittamaan vai saanko kirjeen isännöitsijältä yömetelistä. Näistä kun ikinä tiedä.

Lopulta tyhjensin kiikkustuolin kaikista nalleista ja pehmoista, istuin siihen ja keinuin, vauva parkui. Ja lopulta väsyi ja nukahti. Melkein tunnin parkui. 

Huomenna teinit tulee puolen päivän aikaan ja ennättävät vauvaa hetkeksi aikaa nähdä ja tavata. Sitten tulevat Esikko ja Vävynen vauvasensa hakemaan ja jatkavat omaa matkaansa. Ja minä jatkan omaa arkeani. 

Lapsivapaa viikko (yli viikko) on kohta eletty. Selvisin. Meneehän tämä elämä näinkin. Yksinäisyys meinaa puskea ihoon kiinni, takertua mukaan. Tai onhan se siinä. Koko ajan. Välillä vaan tunkee itsensä näkyvämmin esille, joskus jaksaa pysytellä taka-alalla.