Ihan turhaan minä vedin hernettä nessukkaani siitä, että Isukin luona on Sirkushuvit otettu käyttöön. Aikoinaan ajattelin, että kun olisi niitä. Silloin, kun tapaamisten sisältö oli sisällä istumista, pelaamista ja pinaattilettujen ja hapankorpun syömistä aterioilla.

Arkea Isukki ei lastensa - anteeksi, minun lasteni -  kanssa vietä. Ei, kun ensin oli aina töissä. Ja sitten erosi ja eikä ollut järjin innostunut lasten tapaamisista. Valitti välimatkaa. Olihan sitä, vaikka Metropoliassa molemmat asuttiinkin, mutta kun ollaan niiden äärilaidoilla. Googlemaps laskee kilometrejä pisteen A ja pisteen B välille noin 35. Valitettavasti siinä on myös ruuhkaisia osuuksia, yllättäen, Metropoliassa kun ollaan. Nytkin Isukki valittaa välimatkaa ja ajokilometreja ja sitä, että pitää ajaa ja ajaa... välimatkaa on vajaa 200 km. Mutta hän valitti samasta asiasta silloinkin, kun näitä kilometrejä oli välissä 35.

Mikään ei siis ole muuttunut.

Kun muutin tänne ja Isukilla oli myös asunnon haku edessä, ehdotin hänelle, että hän hakisi tälle samalle alueelle. Samassa taloyhtiössä oli kaksioita vapaina. Kuvittelin vielä tuolloin, että Isukki puhui totta; oli samaa mieltä, että tarkoitus olisi jatkaa yhdessä mutta eri osoitteissa. Hänen ulosottovelkojen takia emme voineet muuttaa yhteen, taloudellisesti tilanne olisi ollut kestämätön. Mutta Isukki ilmoitti, että hän hae: luottotiedottomana hän ei saisi asuntoa. Vastasin, että hän voisi edes yrittää ja laittaa siihen senhetkisen vuokranantajan todistuksen siitä, että on maksanut vuokransa säännöllisesti ja ajallaan. Mutta ei. Ei Isukki suostunut tämmöiseen. Hän odotti asuntoa Metropolian toiselta taholta, ja sieltä sen sitten saikin, rujosta betonielementtikerrostalosta, jonka rappukäytävässä kaiteet oli paksua teräsverkkoa pinnojen sijaan ja jonka ulkovaraston laudoitus oli niin mädäntynyttä, että lautoja puuttu osasta seinää.

No niin, sitä arkea Isukki ei näiden lasten kanssa elänyt, vaikka mahdollisuudet olisi ollut. Ei avioliiton aikana, ei asumuseron aikana, ei eron jälkeen. Hän painotti toisia asioita. Minusta kun  nämä ovat arvovalintakysymyksiä.

Nyt hän Enkelinsä kanssa tarjoaa lapsilleni Sirkushuveja. Enkelin Ohjelmatoimisto suunnittelee ja toteuttaa, osallisina ovat Isukki ja nämä lapset, tarvittaesssa Titta, ehkä Juttakin. Ja Enkeli itse tietenkin.

Miksi arki on niin tärkeää? Se, mihin loppujen lopuksi lapset aikuistuttuaan sen elämänsä rakentaa? No, siinähän se vastaus olikin. Se on kuin ruisleipää ja kaurapuuroa. Ja siihen päälle voi joskus ottaa hilloa, kermavaahtoa ja karkkipäivän, mutta niistä ei elämän ponnahduslautaa rakenneta, vaikka ne mukavia ja jopa tarpeellisia höystöjä ovatkin.

Onhan minullakin Sirkushuvit lapsille. Uimarantareissuja, uimahallireissuja. Seinäkiipeilyä, luistelua. Eväsretkiä metsään. Pulkkamäkeä, leikkipuistoa, fillarireissua. Kesälomareissua. Mökkilomaa. Tapahtumia, Ateneumia ja Lux -tapahtumaa. Ja sitten pelkkää kotiolemista. Ruuan laittoa, pöydän kattamista, tv:n katsomista, olemista. Läksyjä ja kotiintuloaikoja ja tehtäviä ja leikkimistä. Näitäkin tarvitaan. Näin väittää kasvatusgurut. Eiköhän ne oikeassa ole.

Ihan turhaan minä siis kateellinen olin, koska samaa lapset saa minultakin. Ja vähän enemmänkin.

Vaikka ei tämä mikään kilpailu pitäisi olla. Eikä ole ollutkaan, ainakaan minun taholtani. Nyt vaan tapahtui jotakin. Muutenkin olen tänä talvena ollut jumissa vanhoissa asioissa ja väsynyt siihen, että jokaisesta pienestäkin asiasta tulee mieleen ikivanhat tapahtumat. Ei, ei Tuppukylän aikaiset, eikä edes Isukkiin liittyvät, vaan ne asiat ja paikat, tapahtumat, mitä oli Kiiran ja Joakimin ollessa pieniä. Tämä talvi, lumi, valo, taivas, pakkanen, lumen tuoksu. Tämä sää on saanut aikaan ne muistot ajalta, jolloin asuin Pohjolassa ja nyt isot lapseni olivat pieniä ja minä nuori.