Vuodatuksen etusivua selatessa löytyi ruokablogi. Niitähän täällä piisaa. Jaksaakin ihmiset leipoa, laittaa ruokaa, ottaa kuvia ja kirjoittaa ohjeita. Joka päivä. 

Toinen kummajaisuus on käsityöblogit. Joku näppäräsorminen ompelee, neuloo, virkkaa, huovuttaa, nyplää ja näplää villasukat ja -nutut, myssyt ja päähineet ja pitsiliinat ja -peitteet ja tilkkutäkkityöt ja mitä vielä. Joka viikko jotakin. Jaksaavatkin. 

Siinä sivussa heillä on sitten talot ja puutarhat, puolisot ja lapset, ystävät ja appivanhemmat. Kaikkien kanssa sopuisasti väleissä. Ja minä en edes naapureiden. 

Osaan minäkin ruokaa laittaa, vaikken touhusta erityisemmin pidäkään. Hyvin on nämä nuoremmat kasvaneet, nälkänsä siirtäneet seuraavaan ateriaan asti. Tosin, en minä mitään perhepäivällisiä lapsille ja miniälle, vävypojalle kokkaile. Ei meillä ole perinteisiä jokavuotisia äitienpäiväaterioita, jonne olen kokkaillut kysta kyllä ja jonne lapset saapuvat notkuvan pöydän äärelle. Ei. 

Aikuiset lapset vievät minut ulos syömään. Joskus oli piknik. Vasta jälkeenpäin ymmärsin sen arvon. Silloin en osannut nauttia. En siinä elämässä, kun Jii oli pieni ja Exä vahvasti kontrolleeraamassa, vaikken sitä ymmärtänytkään. Rentona kuin kireäksi viritetty viulunkieli. 

Minun bravuurini on pinaattiletut mikroaaltouunissa. Tosikon lapsuusajan herkkua. 

Makaronilaatikon onnistuin aina tekemään niin, ettei Esikko ja Tosikko siitä tykänneet, mutta tämän Esikko paljasti vasta aikuisena kun oli kotoa pois asunut jo muutaman vuoden. Että miten sinä siitä niin pahaa saitkin. Siis makaroonilaatikosta! Lapsena vain pyysi, etten uuniin asti laittaisi. En sitten laittanut, jätkän makaroonilaatikkoa tehtiin. 

Ohje Jätkänmakaronilaatikolle:  

Keitä makarooneja (niitä tavallisia torino tai vastaava) väljässä suolalla maustetussa vedessä kunnes ovat kypsiä. Kaada siivilään, huuhtele, laita takaisin kattilaan. 

Paista jauheliha ja mausta mielesi mukaan. 

Sekoita jauheliha kattilaan makaroonien kanssa. 

Nauti ketsupin kera. 

Niin että osaan se minäkin ruokaa laittaa ja siitä ohjeen kirjoittaa. 

Exäpaska nimitti tuota isipadeeksi. Se oli sapuska, jota meillä syötiin joka toinen viikonloppu perjantaista sunnuntaihin jokaisella aterialla. Vaihtelun vuoksi toisinaan makaroonin sijaan laitettiin keitettyä pitkää riisiä. 

Tosikko asui vielä kotona tuolloin ja oli hänkin ihan kypsä tuohon yksipuoliseen, ravintoköyhään jokatoinenviikonloppu-sapuskaan. Mutta muuta eivät exäpaskan kultahipputyttäret suostuneet syömään. Ja tuo piti olla isin tekemää, ei minun. Ole siinä sitten kiva äitipuoli, kohtele kuin omiasi, rakasta ja huolehdi, kun lapset eivät hyväksy edes makaroonia keittämään. 

Uunilohi on Esikon mielestä minun todellinen, ihan oikea brabuurini. Siis lohi folion sisään ja uuniin. Suolaa ja tilliä kalan pintaan. Että silleesti. 

Erään kerran muutama vuosi sitten  Esikko oli kylässä, laitettiin broilerista. Taisi olla rintafileitä, paistettiin pannulla, sekaan vettä, marinadit rasiasta ja sulatejuuston jämät jääkaapista. Siitä tuli hyvää. Esikko sitä kehui Tosikolle, joka vastasi että niinpä varmaan. Ei kun ihan oikeasti se oli hyvää! vakuutteli Esikko. 

Niin. Että jouluaterioita, äitienpäiväaterioita tai muutakaan vastaavaa perhepäivällistä minun kokkaamana ei meillä ole perinteenä. Tänä keväänä koronan takia äitienpäivä oli minun takapihalla piknik nyyttäriperiaatteella. Paikalla oli Tosikko perheensä kanssa, ja yllätyksenä myös Esikko vauvansa kanssa. Teinit istuivat omissa kammioissaan, en edes pyytänyt paikalle, kun eivät sinne halunneet mukaan. 

Kaksi eri perhettä. Tämä yksi tässä ja se toinen, jossa on Esikko ja Tosikko. Eivät yhdisty, kun eivät nämä sosiaalisesti rajoittuneet nuorimmaiseni oikein kykene, osaa, tämän lähempään kommunikaatioon isompien sisarustensa kanssa. Ikäero on yhden sukupolven verran. 

Jatkan ruuan laittamista, leipomista, kiisseleiden tekemistä, kuten tähänkin asti, koska on pakko. On pari suuta tuossa ruokittavana. Joskus yllätän itseni ja keitoksesta tulee vallan maukasta. 

Toisaalta. Nyt eron jälkeen olen onnistunut keittiössä paljon paremmin kuin exäpaskan kanssa yhdessä ollessa. Miksihän? Hän ei ruuanlaittoihmisiä ollut lainkaan. Veti jotenkin minutkin mukaan siihen, ettei kiinnosta. Nyt kun ei ole ketään vetämässä omaan toimimattomuuteensa tai osaamattomuuteensa - eipä tosin toiseenkaan suuntaan, innostumaan ja osaamaan - on keittiötuotokset parempia ja monipuolisempia, vaihtelua enemmän. Mutta en minä edelleenkään erityisemmin ruuanlaitosta pidä. Leipomisesta kylläkin, mutta eipä ole ketään syömässä, niin ei tule tehtyä. Nuo teinit on aika kehnoja syömään näitä perinteisiä leivonnaisia. Tai no ehkä nyt, kun noin isoja ovat... paitsi tuo Pirpana, joka ei välitä eikä tykkää siitä eikä tästä, esim marjapiirakoista ei välitä. Eikä suolaisita piiraista. Mokkapaloja, munkkeja, donitseja. Ne taitaa mennä. Pulla, jos ei ole hilloa seassa.

Esikon ja Tosikon ollessa pieniä leivoin usein. Pikkuleivistä lähtien, viineritkin. Siinä maailmassa tehtiin niin. Kaikki itse. Ja minä tein. Osasin. Ei se siitä kiinni ole. En vain viitsi, ei ole tarvetta, ei ole syöjiä. Ja jokin osa minusta käy ikään kuin hitaamalla liekillä kuin aikaisemmin. Ehkä siksi, että on aina niin paljon täytynyt tehdä, monena olla. On aika vetää henkeä ja vain käydä töissä. 

* huokaus * 

Kävimme Puuhamaassa, vaikka nuo ovatkin aivan liian isoja sinne. Ajatus oli olla lähinnä uima-altailla, mutta ovat liian isoja sinnekin. Päivään kuului tietysti myös kiukuttelua, riitelyä, makkaroiden grillaus ja eväiden syönti ja sitten kotiin ja kun puuhapuiston viertä ajettiin, huomattiin, että ai niin, siellähän oli tuo valtava leikkipuisto, liukumäet ja tramboliinipuisto. Ne jäi kokonaan. Ensi vuonna ei kyllä mennä. Hupi maksaa kuitenkin kolmelta ihmiselta melkein 80 e, eikä kukaan oikeen jaksa innostua enää Puuhamaasta. Nämä lapset eivät ole enää lapsia. Ovat isoja. Teinejä. Aikuisia. Melkein. Mitä tuon ikäisten kanssa tehdään??!!!!???

Kaveri laittoi tekstarin ja kysyi, haluanko mustaherukoita. Kävin illan päätteeksi  poimimassa sankonpohjallisen mustaherukoita ja niinikään sankon pohjallisen kirsikoita. Semmoinenkin hänellä pihalla kasvoi, syötäviä kirsikoita tuottaen. 

Tämän kaverin kanssa oltiin oikeinkin hyviä ystäviä Tuppukylä-aikoina. Hänellä oli, on yhä, samanikäinen poika kuin minun Jii. Pojat olivat ystäviä. Sitten tuli jotakin ja kaikkea väliin, eikä vähiten minun edestakas seilaava avioliittoni, muutot, lastensuojeluilmoitukset, ahdistus, ero, yksinäisyys, taloushuolet ja kaiken kruunaten hyvinkin erilainen elämä. Hän ei ymmärtänyt, minä en jaksanut. 

No yhtäkaikki. Nyt on marjat poimittu, kiisseli keitetty, syötykin, loput laitettu pakastimeen. 

Puuhamaa-idea tuli siitä, kun pari kesää sitten mentiin ikään kuin jäähyväiskäynnille Puuhamaahan. Jii taisi olla rippikouluikäinen tuolloin. Meillä oli aivan hervottoman hauskaa. Leikittiin leikkipuistossa, tramboliinipuistossa, härpäkkeissä, uima-altailla. Grillattiin makkarat, syötiin eväät. Viime kesänä käytiin myös, hauskaa oli silloinkin. 

Tänä vuonna on jotakn sellaista tapahtunut, ettei mikään tunnu enää miltään. Jii on liian iso. Liian pitkä. Siis oikeasti. Pirpana on mariseva teini, saa itkukohtaukset ja kiukuttelut ihan mistä vaan ja milloin vaan. Ehkä me myös olemme väsyneet olemaan kaikkialla kolmestaan. Ehkä me jo alamme kaivata tähän lisää ja enemmän ihmisiä. Se toisi tekemiseen, olemiseen ikään kuin syvyyttä. Se olisi merkityksellisempää. Mutta ei meillä ole ketään, ketä pyytää mihinkään mukaan. Tuo kaveri ei tule eikä lähde yhtään mihinkään lastensa kanssa, vaikka kaksi nuorinta on - no, toinen on Pirpanan ikäinen, toinen nuorempi. Ja pojat ovat tunnetusti lapsellisempia. Mutta eivät ole sen tyyppisiä, että lähtisivät jonnekin hilavitkuttimiin keikkumaan, spontaanisti hölmöilemään, hassuttelemaan, irrottelemaan. 

Minä olen tyytymätön omaan ammattiini, tai  nykyiseen työhöni, työpaikkaani. En jaksa tätä vuorotyötä. Se on sekavaa. Koko viikko on sekava kun ei aina tiedä onko maanantai, perjantai vai sunnuntai, kalenteri on pöydällä levällään ja tarkistan missä mennään... ja tätä on ollut koko ajan kun olen ollut vuorotyössä.

En tiedä mitä haluan, millaista haluan. Olen vuosi sitten valmistunut ja olen jo nyt ammatillisessa kriisissä. 
Kesken Puuhamaagrillausten soi puhelin ja viimekesäisen työpaikan esimies soitteli ja kysyi, olenko edelleen halukas tulemaan heille töihin loppuvuodeksi, kun pesti tässä nykyisessä päättyy. Sain miettimisaikaa tiistaille. Nyt viikonloppuna on töitä ja katsotaan miltä tuntuu. Luultavasti ilmoitan jo maanantaina, että tulen sinne teille tai heille tai sinne. 

Tämä on turhauttavaa ja tunnen itseni niin turhaksi. 

No niin. Olen Tinderissä. Epäselvä profiilikuva, vähän heilahtaunut, noin 3 vuotta sitten otettu. Muutama maisemakuva Nuuksiosta. Erittäin rehellinen mutta ilmaisversion rajallisuden takia varsin lyhyt profiiliteksti, jossa kerron lasteni ja lastenlasteni lukumäärän, elämäntilanteeni ja mitä haen tai toivon. 

Ja sitten tulee mätsejä miehiltä, jotka kysyy, mitä haen. Kun en saman illan aikana vastaa, kaveri poistaa minut listaltaan. 

Toinen valittaa, että kuvani on epätarkka. Vastaan, että niin sen pitääkin olla, työni takia, jossa naamani on näkyvillä koko ajan ja kohtaan ihmisiä erittäin paljon. Vastaan, että jos epäselvä profiilikuva haittaa, ei kannata pyyhkäistä oikealle. Ja sen jälkeen heebo on kadonnut listalta. 

Ja sitten on näitä, jotka vain ovat siinä rivistössä. Laittavat moin tai jotakin muuta aloitussanaa, ja minä vastaan ja koko homma jää siihen. Tai sitten ei reagoida mätsiin lainkaan. 

Yksi tyyppi kysyi, ammattiini liittyen: psykiatria vai somatiikka. 

Vastasin, että somatiikka. Kysyin, minkä sortin asiantuntija hän on, koska ammattiaan oli kuvannut tällä ilmaisulla. Hän oli päihdepsykiarian asiantuntijana. Totesin, että jestas, en kestäisi. "En minäkään vapaa-ajalla, siksi kysyinkin" oli vastaus, ja nauruhymiö perässä. Mitä minä haen, mitä minä olen jne, oli hänen kysymyksensä, ja vastasin, että se lukee lyhykäisyydessään profiilissani. 

Sen jälkeen kaveri katosi listalta. 

Että se siitä sitten. Oman profiilikuvauksensa mukaan hän kuitenkin etsi parisuhdetta, ei mitään seksisuhdetta. Lapsiakin  taisi olla. Mutta parisuhdetta toivova lapsellinen nainen ei ollutkaan se, mitä hän haki. No ei sitten. Olin vaan vitukseen pettynyt, kun hetken aikaa kuvittelin, että kohtaisin samaa ammattikuntaa, samaa alaa edustavan ihmisen, olisi yhteinen kieli, yhteinen maailma työn kautta. Mutta ei sitten. No, toisaalta hän oli harrikkamiehiä. He hakevat naitavaa aivotonta blondia, käyttöesinettä, esittelytuotetta,  joka on paikalla silloin kun se harrikkamiehelle sopii, käytettävissä iihin tarpeisiin kuin se harrikkaäijälle sopii, eikä yh-äiti ja mummo ole sellainen. 

Muutamat tinderitreffit on olleet. Ne on päättyneet siihen yhteen tapaamiseen, vaikka se olisi minun tulkinnan mukaan mennyt sinänsä hyvin.  Kaveri on jutellut niitänäitä ja ollaan yhteyksissä ja sitten poistanut minut listalta. 

Muutama päivä sitten oli niinikään tinderitreffit. Yllätyin positiivisesti. Hyvännäköinen, älykäs, mukava, samat ajatukset, elämänarvot. Mies puhui paljon, alkuperäisestä aiheesta hänen puhelunsa  karkasi jonnekin aivan muualle ja sitten hän punastui. Nypersi ja taitteli sokerikääreen paperia. Joimme kahvit, hän otti santsikupin. Minun vatsassa kiersi, turvotti, pidättelin ilmavaivoja. Onneksi oli väljä pusero. HÄn ehdotti kävelyä ulkona ja sitä ennen kävin vessassa, vaikka se treffien kohdalla ei oikeasti ole suotavaa. Että ihmisellä on jotakin niin primitiivistä tarvetta kuin käydä vessassa. Mutta oli pakko päästä pierasemaan kunnolla. Vatsan pömpötys hellitti hieman. 

Kahvipöydässä hän kysäisi lapsista ja exästä ja tapaamisista. En voinut kertoa viikko-viikko-systeemeistä tai säännöllisistä tiheistä tapaamisista, enkä osaa valehdella. Toisaalta en halua kertoa avoimesti, miten tilanne on. Joten vastaukseni oli ympärpyöree. Kyllä he tapaavat ja joo, asuu parinsadan kilometrin päässä. Hän totesi, että tapaamiset eivät siis kovin spontaanisti järjestey. Vastasin epämääräisesti, että lapset ovat jo isoja, mutten jätä viikonlopuksi keskenään, ei yöksikään, toisaalta ei ole ollut tarvettakaan, ei mitään syytä. Saan kyllä vapaani ja pääsen menemään..... mutta ei ole ollut vielä mitään sellaista syytä, että olisin jättänyt keskenää. 

Ikäkysymykseenkään en vastannut suoraan. Hän arveli että olisi kymmenvuotiaasta kyse. No ei, on vanhempi. Lapsi- ja tapaamisasian kohdalla tunnelma selkeästi viileni useamman asteen verran. En kuitenkaan kysynyt, että onko tämä sinulle ongelma. Jos, niin on sama lopettaa koko juttu jo tähän, kiitos ja näkemiin. En tiedä miksi en sanonut. Ehkä ajattelin, että jospa tämän kansaa homma etenisi. Ilmeestä, eleistä, silmiin katsomisesta yms kun olin ollut havaitsevani, että ulkoiseti olin kelpuutettu, täyttänyt hänen kriteerinsä. Pettymystä ei ainakaan siis. Eikä mitään helvetin ääneen puhuttua analyysiä siitä, mitä ja millainen olen, kuten joskus on käynyt. 

Kävelykierroksen jälkeen, erotessamme, hän halasi, vastasin siihen varauksella. En hänen takiaan, vaan sen takia, että nämä eivät koskaan johda mihinkään. Hän kysyi, tavataanko toistekin ja minullehan se sopi, sanoin tosin, että sinä laitat viestin. 

Kaverille sitten kerroin tästä tinderityypistä ja sanoin odottavani kuukauden, jos ei siihen mennessä laita viestiä, poistan listalta. Koska tämä nyt jätti minut vielä ainakin siihen listalle. Kaveri puuskahti, että kuukauden! meinaatko että tuon näköinen on vielä vapaana kuukauden jälkeen! 

Joten laitoin viestiä, kyselin viikonlopun kuulumiset ja kiitin kahvista ja kivasta seurasta. Tästäkin on jo muutama päivä aikaa. Mitään vastausta ei ole kuulunut. Että se siitä kiinnostuksesta sitten. Lapsetko tässä taas on esteenä? Liian nuoria, liian paljon kotona. Niin varmaankin. Odottelen siis kuukauden ja sitten poistan kaverin listalta. 

Onhan se ymmärrettävää, ettei kukaan halua seurustella naisen kanssa, jolla on vielä alaikäiset lapset kotona, kun omat lapset on jo maailmalla. Ei kukaan halua treffailla, viettää seksiä - mummon kanssa. Hei haloo!!

Niin että tässä sitä jatketaan tätä yksinloa. Tähän alkaa jo tottua. Paitsi ettei totu. 

Esikon vauvanen oli tänään ja on edelleenkin mummolakyläilyssä. Nuoripari viettää parisuhdeiltaa kylpylässä. Edeltävästi ovat kavereitaan tavanneet, tuttavillaan yöpyneet, Tosikon perheessä kyläilleet. 

Kävin vaunulenkillä Metropoliassa asti, keltaseinäisessä torikojussa kahvit ja mustikkamunkki. Kävelin läpi muutaman keskustan turistikohteen. Bussi tuli sopivasti, kun saavuimme asemalle, joten kotia kohti. Vauva ei viihdy kopassa ollenkaan, joten pidin sylissä koko bussimatkan. Pysäkiltä kotiin lievästi parkuen ja kotona oli taas vauvan mieli iloinen kun leikkimatolle pääsi. 

Nukahtaminen tuotti vaikeuksia, hikipäistä parkumista, kun ei sitä tissiä ole, mihin nukahtaa. Melkein tunnin parkui ja kirkui eikä mikään auttanut. Hyssytin, kannoin, heilutin, silitin, heijasin, annoin lisää maitoa, tutti ei kelvannut. Meinasi minullakin hermo mennä. Että helkutti, nuku jo! ja mielessä paukkui, miten tämä parku kuuluu naapuriin ja tuleeko se naapruin eukko valittamaan vai saanko kirjeen isännöitsijältä yömetelistä. Näistä kun ikinä tiedä.

Lopulta tyhjensin kiikkustuolin kaikista nalleista ja pehmoista, istuin siihen ja keinuin, vauva parkui. Ja lopulta väsyi ja nukahti. Melkein tunnin parkui. 

Huomenna teinit tulee puolen päivän aikaan ja ennättävät vauvaa hetkeksi aikaa nähdä ja tavata. Sitten tulevat Esikko ja Vävynen vauvasensa hakemaan ja jatkavat omaa matkaansa. Ja minä jatkan omaa arkeani. 

Lapsivapaa viikko (yli viikko) on kohta eletty. Selvisin. Meneehän tämä elämä näinkin. Yksinäisyys meinaa puskea ihoon kiinni, takertua mukaan. Tai onhan se siinä. Koko ajan. Välillä vaan tunkee itsensä näkyvämmin esille, joskus jaksaa pysytellä taka-alalla.

Seurusteluaika Esikon ja Tosikon isän kanssa, asumme yhdessä asunnossa, keittiössä on vaaleankeltaiseksi maalatut seinät. Hän tulee töistä. Keittiönurkkauksen sivupöydällä on kahvinkeittimeen keitetty täysi pannullinen kahvia, hänen vihaisesta vaatimuksesta. Sanon kahvista. Hän kävelee ohi. Ja nauraa. Ilkeästi. Paskasesti. Se on ilkeää naurua. Minä tein kuten hän pyysi. Edellisenä päivänä hän oli vetänyt täysraivarit, koska sitä kahvia ei ollut  ja ruoka oli vasta kypsymässä kattilassa eikä täysin valmiina kun hän tuli kotiin. Nyt kaikki oli kuten hän vaati. Ja hän vain nauroi. 

Jos olisin ottanut siitä kahvinkeittimen lasikannusta kiinni ja nakannut ne kahvit hänen päälleen. Siinä on kahvisi, tätä pyysit ja raivosit, siinä on. 

Olisinko saanut turpaani. Olisinko minä sitten kuitenkin anteeksi pyydellyt, hänen raivonsa alla, lattiat luutunnut ja vaatteet pessyt. Kuunnellut hulluksi haukkumiset, pilkan ja ivan, olevani parisuhteemme kaikkien ongelmien alku, lähtö, syy, ja seuraus.

Ja kaikki jatkunut kuin ennenkin, alisteisesti.

Vai olisiko juossut hetiperään karkuun, jättänyt tulematta. 

Jos olisin jollekin kertonut tuon nuoren miehen, seurustelukumppanini, reaktion. Vaatimukset. Pilkallisen naurun. Olisiko joku sanonut - ja olisinko minä kuullut, kuunnellut? Jos oli ollut joku, jolle olisin voinut kertoa kaiken sen, mitä oli ja millaista oli. Olisiko se joku kuunnellut? Olisinko minä tullut kuulluksi?  Mutta oikeasti ei ollut ketään, ei niin ulkopuolista, että olisi näynyt kuvion ja sen sanoiksi tuottanut. Vai olisiko se siltikin ollut minulle asetettuja vaatimuksia minun muuttumisesta, yksin minulle langetettua vastuuta kahden älyttömän nuoren seurusteluyrityksen onnistumisesta, hyvästä yhdessäolemisesta. 

Jos olisin lähtenyt, ei Esikkoa eikä Tosikkoa olisi. Elämäni olisi kulkenut toisin. 

Jos en olisi halunnut vauvaa, Esikkoa - Jos en olisi ollut raskaana hänen armeija-aikana, olisimme eronneet sinä aikana. Olisin kasvanut hänestä irti, itsenäistynyt, vahvistunut. Uskaltanut lähteä. Mutta sidoimme itsemme toisiimme kiinni yhteisen lapsen kautta. 

Hän tuli armeijasta ja jatkoi itsekästä, kovaäänistä, mölyävää ja vaativaa poikamieselämäänsä siinä kodissa, jossa asuimme yhdessä, jossa oli pieni vauva. 

Jos olisin lähtenyt - olisin palannut siitä maaseutupitäjästä takaisin omaan Kotikaupunkiini. Olisin lähtenyt opiskelemaan jonnekin. Millainen äiti minusta olisi tullut? Olin ihan kamalan nuori. Olisinko lähtenyt kiertämään kapakoita, baareja, alkanut bilettämään, vaikkei silloin tuollaista sanaa ollut olemassakaan, en ainakaan muista.  Olisiko ollut seurustelukumppania, vaihtuvaa poikaystävää? Lapsi pyörinyt kuin ylimääräisenä vahinkona nuorten aikuisten,  vielä keskeneräisten ja kypsymättömien, keskellä, tupakansavussa, metelissä, olut- ja viinapullojen keskellä? Vai olisinko ollut läsnä, kuuneteleva äiti, lapsen tarpeisiin vastaava, lapsen huomioiva? Päättänyt keskittyä lapseen?  Olisinko osannut toimia oikein vilkkaan ja vahvatahtoisen lapsen kanssa. Olisiko meistä tullut hyvät ystävät, äiti ja tytär, tiiviisti yhdessä? Vai olisinko ollut vain ankara..  Mitä Esikosta olisi tullut silloin. 

Jos  - silloin ei olisi Tosikkoa. 

Kaikki olisi toisin. 

(enkä minä niin kovin onnistunut äiti sitten ollut,etenkään sen jälkeen kun oikein kaksi kertaa takerruin mieheen, kumppaniin, keskityin lasten sijaan parisuhteeseen ja toiveeseen omasta perheestä  ja annoin lasteni mennä sen pesuveden mukana)

Kun olin menossa ensimmäisen kerran treffeille Exäpaskan luo. Bussi jätti asemalle, ja siitä olisi pitänyt vaihtaa toiseen. Päätin kävellä. En osannut reittiä, en tiennyt mistä menee kävelytie, joten kävelin ajoväylän reunalla, sillan kaiteeseen tiukastu painautuneena. Tympäsi. Mietin, mitä järkeä tässä on, miksi menen tuntemattoman ihmisen luo...

Jos olisin kääntynyt, jättänyt menemättä. 

Tätä kaikkea ei olisi. Tätä mitään ei olisi. 

Kaikki olisi mennyt toisin. 

Olisin kohdannut jonkun toisen. Olisin aloittanut opinnot aikaisemmin. Olisin muuttanut täältä pois. Olisin jossakin muualla. Olisinko joku muu, vai olisinko vain toisenlainen? Olisinko minä minä,  enemmän minä kuin mitä olen nyt? 

Aamu on vielä hiljainen, vaikka kello on melkein puoli kymmenen. Muistutan itseäni, että on lauantai ja on minun vapaapäiväni. Lapset tulevat huomenna. Esikon vauva tänään. 

Makaan vuoteella vatsallani. Lakana on valkeaa, vahvaa puuvillaan. Poskea vasten tuntuu sileä puuvilla, mummon anha tyynyliina, hennon vihreä, kaksi pupua korvat vastakkain kuin mustalla tussilla piirrettyjä. Tunnen itseni, oman kehoni, oman itseni. Minä olen tässä Minä olen minä. Se sama, joka on aina ollut. Minä olen tämä sama aina. 

Tämä jäi seurantalistalle:

https://polvestapoikki.vuodatus.net/

Tämä on vielä voimassaoleva, pitää alkaa taas seuraamaan eikä vaan keskittyä omaan itseensä. 

Niin. 

Tänään, tai eilenhän se oli, olin iltavuorossa. Kotona unohduin tv:n äärelle, Dome Karukosken elokuva lestadiolaistytöistä, jotka lähtevät katsomaan maallista maailmaa. Olen nähnyt sen ennenkin. Mikäs se elokuvan nimi nyt olikaan... ääts, en muista. Olavi Uusivirta näyttelee lestadiolaispoikaa, joka meinaa langeta, synnintunnoissaan tumputtaa ja rukoilee heinäladossa. 

Olavi Uusivirrasta olen aina tykännyt. Tuu mun vaimoksein on kristillisellä levyllä, Tilkkutäkki. 

Suviseuroissa en ole ikinä ollut. Suunnittelin meneväni, kun olivat jossa täällä eteläisessä Suomessa, lähellä. Ei rohkeus riittänyt. Ehkä sitä joskus voisi. Ottaa noi teinit mukaan. Poika on uskossa, vaikka yhdessä minun kanssani kritisoikin. Enkä minäkään itse Sanaa, vaan sitä, miten se tuotetaan. Kaksinaismoralistisia uskovaisia ihmisiä, jotka verhoavat tekonsa Sanaan, Raamatun jakeisiin, nostavat Ison Kirjan kilveksi eteensä ja sen  takaa toimivat juurikin Sanaa vastaan. Tekevät vastakkainasettelua, Me ja Muut, ja asettavat itsensä paremmiksi ihmisiksi siksi, että uskovat eri tavalla ja eri asioihin kun ne Muut. Koska oma ajattelu on se Oikea. Ja Muiden paitsi väärä, myös Kadotukseen johtava. 

Kello pyörähti elokuvan ääressä tämän päivän puolelle, Olin jo menossa nukkumaan kun päätinkin tarkistaa pari mieltä askarruttavaa asiaa netistä, Ja sitten päädyin tähän. 

Niin että hyvää yötä kaikille. 

Tai kahdeksas, jos perjantai lasketaan mukaan.

Olen selvinnyt. Eilen tein pitkän päivän, tuplavuoron. Tulee kuusi tuntia ylitöitä. Huomenna tulee Esikon vauva hoitoon. Ylihuomenna tulee teinit. 

Exämulkku laittoi sähköpostia ja kysyy lapsia elokuun lopussa viikonlopuksi. Ilmeisesti hakee ja palauttaa itse koska tuossa viestissä ei ainakaan alkanut vänkäämään kyydeistä ja kuskaamisista. On hänellä tämä työpaikkansa hulabaloo-tapahtuma ollut tiedossa jo keväästä, niin ne yleensä on. Vuotuiset tapahtumat, joille päivämäärät tulee tietoon melkoisen aikaisessa vaiheessa. Ilmeisesti loma mennyt tenavien kanssa hyvin. Lapset ovat tasapainoisia, fiksuja, hauskoja, keskustelevia. Eivätkä enää niin paljoa riitele. Ovathan he, minun kasvattamia, eikä näitä tapaamisia ole turhan usein ollut lasten päätä sekoittamassa. 

Nyt tämä tapaamisviikko on nostanut pintaan ikivanhoja muistoja. En haluaisi muistaa niitä, en mitään. Mutta sieltä ne vaan pongahtavat mielen pintaan kuin paskalautta lammen pohjasta. 

Meillä oli autona punainen kleinbussi. Exän likat kävi meillä joka toinen viikonloppu ja Jii oli ihan pikkuinen. Auton bussitilaan mentiin liukuovista. Ja joka ikinen kerta se exän Esikoinen, se isin kultaprinsessa, asettui oviaukkoon niin, ettei kukaan muu päässyt sisään. Seisoi siinä raajat levällään, pienempi sisarus vinkui takana kun ei sisään päässyt ja rinsessa siirsi langanlaihan vartensa sisään koko olemus ilkkuen vasta sitten, kun komennettiin. Istui penkin reunalle niin, ettei pienempi siskonsa päässyt omalle paikalleen. Järjesti siis riidan. 

Autosta pois lähtiessä hän teki saman. Syöksyi liukuovelle, seisoi siinä niin, ettei takaa päässyt kukaan ulos enkä minä päässyt irrottamaan Jiitä turvaistuimesta. 

Tätä joka kerta, joka ikinen kerta. Eikä exäpaska mitään saanut aikaiseksi, Minä hermostuin. Asetin rajat ja sisäänkulkujärjestyksen. Olin siis ilkeä äitipuoli.

Asuimme silloin siinä osoitteessa, joka oli minulle ja myös Jiille Koti. Josta sitten muutettiin exäpaskan uskonnollisen höyryämisen takia Tuppukylään.

Mieleen on noussut ne tapahtumat, kun exän rinsessa vessakäynneillään heitti pyyhkimisppaerit kylppärin lattialle, sen sijaan että olisi laittanut vessanpyttyyn kuten normaali ihminen tekee. Jii parkumassa pinnasänsyssään naama punaisena, exän likkojen istuessa kuin  jähmettyneenä tv:n edessä. Me olimme saunassa, eikä itku kuulunut sinne tytöt eivät tehneet elettäkään että olisivat tulleet kertomaan, koputtamaan kylppärin ovelle. Se oli minun vika kuulemma. Minä olin sanonut, ettei siellä vessassa tarvitse ravata 5 min välein vuoron perään muka-pissalla just silloin, kun me olimme saunassa. Talo olisi voinut vaikka palaa, murtomies tulla ovesta sisään, eikä tytöt olisi tulleet mitään sanomaan, koska minä olin sen kieltänyt. Se oli siis minun vika, sanoin exäpaskamulkku, 

Minusta yksikään normaali lapsi ei pysty toimimaan niin, että vain ollaan jähmetyttyneenä paikalleen, kun selän takana pieni vauva itkee niin, että meinaa läkähtyä. Minusta se ei ole normaalia. 

Naamat ammollaan nauraa räkättävät langanlaihat, kalpeat tyttölapset trikoolegginseissään, roikkuvissa t-paidoissaan, roikkuvissa hiuksissaan. Mistä tahansa syystä. 

Exäpaska, joka josti tämän rinsessatyttärensä kerrostalon käytävän seinälle, katon rajaan, ja pudotti alas. 

Exäpaska, joka työnsi väkisellä harmaa-oranssiraitaista nailonista sidontanauhaa vyöksi rinsessan housunlenkuishin, tytön huutaessa ja itkiessä suoraa huutoa ja parkua. Ja exäpaska, jonka suuttuminen lähenteli raivostumista. 

Odotin Jiitä molemmilla kerroilla, olin hämmästyksestä mykkä. En tajunnut lähteä. Tyhmäminä. 

Likkakaverin tytär sanoi, että hänestä ne tytöt oli omituisia. Niin he olivatkin. Mutta eivät minun asioistani, eivät minun syystäni. Ihan joku muu heidät kasvatti ja heidät sekopäisen kummalliseksi teki. 

Tuppukylässä, kun olosuhdeselvitystä tehtiin hänen rinsessansa takia, hänen takiaan, selvisi, että tyttöjen äiti, exäpaskan exä, oli kieltänyt minua olemasta missään tekemisissä hänen lastensa kanssa. Ja hän oli tähän suostunut. Ei ihme, että se oli aina niin vaikeaa. Silti samaan aikaan minulta vaadittiin sitä ja tätä vastuullisuutta, emotionaalisuutta, läsnäoloa, huolehtimista ja jos vaikka mitä ja ennenkaikkea tykkäämään ihan hirveesti näistä häiriintyneellä tavalla toimivista tyttölapsista. Ei ihme, että se olin niin vaikeaa. Ei ihme, että ne likat ja etenkin rinsessa käyttäytyivät ihan pimahtaneesti. 

Ei ihme, että minä hajosin. 

Ei mikään ihme, että meillä oli välillä ihan kummallista. Jotakin pielessä, jotakin, mitä en osannut määritellä, en ymmärtänyt, en tajunnut. En voinut, kun en tiennyt, ja silti jokin oli selkeästi vinksallaan. 

Valehtelu. Vaikeneminen. Mitätöinti. Paskaeksä. Ei kukaan normaali ihminen toimi noin. Hän valjasti äitinsä siihen meidän perhe-elämään mukaan ja siihen omaan eroperheeseensä. Hän eli taaksepäin, kun minä elin nykyhetkessä ja eteenpäin. 

Silti. Tästä paskasta ja näistä paskamuistoista huolimatta minulla on ikävä sitä perhettä, mitä olimme joskus - niinä hyvinä hetkinä kun olimme perheenä, eikä kukaan ulkopuolinen tullut siihen säätämään. 

En haluaisi, että lapset tapaa exämulkkua. En pidä tästä elämästä. En tästä yksinäisyydestä. En siitä, että se paska on ja on tässä elämässäni mukana lasten kautta. Katoaisi vaan pois jonnekin. Olisi pitänyt alun alkaenkin antaa olla, eikä vinkua ja vaatia tapaamisia. 

Kaikkein eniten minua pelottaa ja kauhistuttaa edessäoleva, koska olen elatusmaksuasin vienyt lakimiehen kautta eteenpäin. Pelkään, että siitä seuraa jotakin katastrofaalista, epäonnea ja jumalaton lakimiehen lasku minulle. Ja voitto exälle. Pelkään, että se tekee minulle toisella tavalla saman tuhoamisen, minkä teki ensimmäiselle eksälleen. Sillä sen hän osaa. 

Pyysin iltavauoroja tälle viikolle, ja niitä sain. Aamulla voi nukkua pitkään tai käydä ennen töihin lähtöä fillarilenkillä, niinkuin eilen tein. Kaksikymmentä kilometriä, kymmenen suuntaansa. Aiheena Jiille ostettujen verkkareiden palautus, koska lahkeet oli näissäkin liian lyhyet. Sille pojalle on ihan mahdotonta löytää sopivia housuja. Kaikissa on liian lyhyet lahkeet. Kveri on ohut kuin ojakeppi. Isompaa kokoa ei voi ottaa, eikä niissäkään lahkeissa ole pituutta lisää, vain leveyttä. 

Ensimmäisenä päivänä soitin KK:lle, nuoruusaikojen kaverille, jonka kanssa olen ystävyyden uudelleen herätellyt henkiin jokunen vuosi sitten. 

Sovimme, että huomenna, aamuvuoron päätteeksi, menen hänen luo kylään. 

Eilen soitti Pirpanan kummitäti takaisin. Olin tosin töissä jo, tauolla. Sovimme alustavasti elokuulle viikonloppuyökyläilyn, jota olemme suunnitelleen ainakin puoli vuotta onnistumatta siinä, kiitos tämän vuorotyön. 

Illalla soitin siskolle. Me kaikki käymme tämän läpi, sanoi sisko. Tyhjenevän pesän tyhjyyden. Sisko oli tehnyt hullun lailla töitä. Ja hänellä oli ollut se etu, että hänellä oli se miehensä siinä. Minulla ei ole ketään. Sisko hoitaa ikääntyneen enon asioita, hän on aktiivisesti asukastoimikunnassa, Kotikaupungissa on paljon kavereita, ystäviä. Hän ei ole yksin. Minä olen. 

Itsesääliä. Marttyyriutta. Niin minua. 

Lapsia on aivan suunnaton ikävä. Tällaista ei ole ollut aiemmin. Olen aiemmin ollut lähes helpottunut pienistä lapsivapaan hetkistä. Koronako tämän teki? Kun ei ole ollut mummolapäiviä, exä ei ole tavannut lapsia edes sitä vähää mitä aiemmin, Pirpana ei ole voinut olla leirillä kun ne kaikki peruttiin koronarajoitusten takia. Jii ei edes olisi halunnut. Viime kesänä kumpikin oli omilla leireillään, Pirpana taisi olla useammallakin, ja siihen päälle mummolapäivät ja viikon lomareissu exäpaskan ja hänen vaimoemonsa kanssa. 

Ja minä olin vuosi sitten vasta valmistunut tähän ammattiini (jota nyt jo inhoan) ja tykkäsin aivan mielettömästi työstäni. Mitä ihmettä minä vuosi sitten kesällä tein työpäiväni päätteeksi? Tenavat oli leireillään. Ja exän kanssa lomalla. Mitä ihmettä minä tein vuosi sitten töitteni jälkeen?? Miten sain aikani kulumaan?? En muista tällaista tyhjyyttä, tällaista kaiken nielevää yksinäisyyttä. Mikä silloin oli toisin? 

Olin kaiken lisäksi päivätöissä. Mutta työmatka taittui puolessa tunnissa kuivaa kesäistä moottoritietä pitkin, ruuhkaa vasten. Nyt sukkuloin keskellä ruuhkaa, eikä ole viikonlopun aamuja lukuunottamatta mitään päivää ja kellonaikaa, että se ruuhka, ihmisten ja autojen suma helpottaisi. Niin joo, viikonlopun illat ovat rauhallisia. Heinäkuussa, kun kaikki ovat lomalla ja kaupunki täyttyy sähköpotkulaudalla liitävistä nuorista aikuisista. 

Mutta miksi - miksi nyt. MIksi tämä valtava ikävä, yksinäisyys, tyhjyys. Tarpeettomuus. 

Ylihuomenna on vapaapäivä. Ihan itse sen siihen pyysin, katkaisemaan työputken. Tyhmä toive tai pyyntö. Voisn pyytää keikkapäivää tuonne viime kesän työpaikkaan, mutta ehkä kuitenkin tarvitsen sen vapaan. En tiedä. En tunnista omia jaksamiseni rajoja. Vedän itseni aina aivan piippuun. Poltan kynttilän molempia päitä, niinkuin opiskeluaikanakin. Sitten tulee masentava toimenttomuus, tyhjyys, kun yhtäkkiä ei olekaan mitään tekemistä. Vain tavalliset arjen askareet.