Tämä asia ahdistaa, tulevat kuukaudet ahdistavat. Edessä on jotakin, johon en voi vaikuttaa, jota en voi hallita, ja joka on minun itseni aikaansaama. 

Tammikuussa sain Trafilta kirjeen, mutta sitä ennen olin saanut jo Poliisilta kirjeen. Olen kahden vuoden aikana ajanut poliisin valvontakameraan ylinopeutta neljä kertaa. Se on peruste määräaikaiselle ajokiellolle, jonka pituus on lyhyimmillään 1 kuukausi. Jos auto on välttämätön esim työssäkäynnin kannalta, siitä pitäisi antaa kirjallinen selvitys määräaikaan mennessä. 

Ja minä tyttöhän selvityksen annoin. Kuten lupa oli, mukaan tuli Luotettavalta Taholta lausuntoa, että täällä Periferiassa, maalla kaupungissa, auto on välttämätön kehnojen julkisten kulkuyhteyksien takia. Laitoin selvitystä miten työssäkäynti vaikeutuu ja hankaloituu julkisilla kulkien ja vaarana on irtisanoutuminen työpaikasta, mikä taas tuo omat kauaskantoiset hankaluutensa. 

Postin lakko joulun aikaan ja etenkin sen jälkeen postin kulun takkuaminen toi epäluottamuksen postin toimintaa kohtaan. Vein tositteet ja kirjelmät ihan itse perille asti, poliisin luukulle virkailijalle. Jostakin syystä kirje ei tullut lähimmältä poliisiasemalta vaan noin 50 km:n päässä sijaitsevalta poliisilaitokselta. Samaa poliisipiiriä kyllä, mutta en tiedä miksi ei tämän oman kaupungin, vaan poliisipiirin alueelta, 50 km:n päässä olevasta.. 

Sitten vaan kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja viestiä Yläkertaan, että antaisi armon käydä oikeudessa, saisin pitää läpyskäni ja autonkäyttömahdollisuus säilyisi. Sanktioitta siitäkään ei selvittäisi, sillä seuraavan vuoden ajan minun pitäisi ajaa täysin rikkeettä. Ei yhtäkään ylinopeussakkoa. Vannotin itselleni, että siihen pystyn, tottakai pystyn, ja siinä pitäytyisin. 

Mutta kuinkas sitten kävikään. 

Eilen ajelin tenavien kanssa vähän kauempana sijaitsevalle uimahallille. Ja hieman ennen uimahallia räpsähti salama. Heti taajama-merkin jälkeen levikkeelle oli pysähtynyt musta pakettiauto. Jokaikinen autoilija tietää varoa näitä tien varteen pysäköityjä, pitkin ja monin antennein varustettuja mustia pakettiautoja - paitsi minä. Minä ajaa posotin samaa vauhtia, ja pääsin valokuvaan. Nopeus oli 65 km/h, mutta taajama-alueella se pitäisi olla 50 km/h. En ollut huomannut taajama-merkkiä. Mustan pakettiauton rekisteröin, mutta en tajunnut... Se maksaa sitten 140 e, ja toivottavasti vain tämän verran eikä enempää. Se tarkoittaa ajokortin menettämistä ja se taas tarkoittaa työssäkäynnin ja arkielämän vaikeutumista erittäin paljon ja huomattavasti.

Ja tämä kaikki vituttaa. Ei, se ahdistaa. Se paino rintalastan päällä, ahtauttava tuke hengityskanavissa. Se on lamaannuttava saamattomuus, masentava huonommuuden tunne. Pelkään, että edessä on poliisikonstaapelin tapaaminen siellä 50 km:n päässä sijaitsevan poliisiaseman huoneessa. Kuulusteltavana oleminen. Se on pahempaa, kuin eilen aamulla ollut  työpaikkahaastattelu. Tai ainakin yhtä ahdistava, masentava, itseruoskintatilanne. 

Mietin, että elämäni on nämä 12 vuotta ollut aika tavalla paskaa. Olen mennyt vastoinkäymisestä, ongelmasta toiseen. Tasaista, seesteistä, hyvää aikaa on ollut tosi vähän. Aina on ollut jo ongelma selvitettävä. Elämä on ollut raskasta. Ikään kuin kaiken aikaa vetäisin perässäni isoa kivilaattaa. Menen eteenpäin, mutta vedän perässäni isoa painavaa kivilaattaa, joka ei edes murene tai ohuemmaksi hioudu matkan varralla. Pysyy samana koko ajan. 

En osaa sanoa, menikö minun elämäni vinoon sen jälkeen kun exän tapasin, vaiko vasta sen jälkeen kun exän idioottipäätöksellä muutimme Tuppukylään. Erosta ja omista elämänmuutoksista ja muutoista huolimatta tämä ei ole kovinkaan paljoa helpottanut. Taakka on ollut samaa luokkaa koko ajan, syy vain vaihdellut. 

Olen monta kertaa pysähtynyt ja katsonut elämääni uudelleen. Nähnyt siellä hyvää ja kaunista. Nähnyt valon ja ilon, onnen, terveyden. Lapset. Tulevaisuuden. Niihin olen tarttunut. Siitä huolimatta en osaa nähdä eteeni kannettua Hyvää, vaikka se miten kimaltaa, vaan ohitan sen ja tartun siinä vieressä olevaan paskaläjään. Ja aina sitä sitten ollaan jossakin ahdistuksen alhossa. Niinkuin nytkin.