Jokaisen tapaamisen jälkeen lapsilla, kaikilla eroperheiden tapaajalapsilla, on jonkinlainen ja jonkin aikaa kestävä "siirtymäaika". Palataan arkeen, siihen samaan missä ollaan koko ajan. Takana on kiva viikonloppu ja ikävä on kova. Samalla pienessä päässä käydään eron luopumisprosessia. Ainakin Pirpanan päässä näin; hän edelleen toivoo, että isi asuisi meidän kannssamme. Hän edelleen kaipaa Tuppukylän omakotitaloon.

Tämän tammikuun tapaamisen sopiminen Isukin kanssa sujuikin oikein Isukkimaisen loistavasti. Viikon-kahden varoajalla hän ilmoittaa, milloin tapaaminen hänelle sopisi. Vastasin, että et sitten yhtään myöhemmin tätä voinut ilmoittaa, meillä on muutakin tekemistä kuin istua ja odottaa täällä sinun tapamaaistasi. Johon Isukki suvereenisti kommentoi, että jos kumpikaan ei olisi sopinut, sen kuukauden tapaaminen olisi vain peruttu.

Näillä asetelmilla siis mennään.

Tapaamisella on sitten ollut se toinen luonto paikalla ja läsnä. Rakastava, ihana, mukava Isukki, rento ja hermoilematon, ihan vaan oma täydellinen itsensä, ja päivien täydeltä viikonloppukivaa joskin Enkeli-huolehtijan suunnittelemana ja järjestämänä. Lapset on kiedottu narsistin verkkoon. Joko tämän yltäkylläisen kivan takia, tai jonkun muun taustalla olevan takia lapset ovat rääkyneet, huutaneet ja kiukutelleet koko tämän puolitoista viikkoa mitä tapaamisesta on kulunut ja arkea eletty. Ja meillä on kuitenkin ollut kivaa ja mukavaa, ainakin kuvittelen niin. On ollut kavereita, leipomista, iltasatua, syliä, halia ja rapsutusta. Sunnuntaina käytiin seurakunnan kerhossa, mistä Jii tykkää ja minne on pyytänyt päästä. Nyt sain kyydityksen järkestymään (auto oli huollossa korjausta odottamassa). Mutta nämä vaan huutaa. Pirpana marisee, kiukuttelee ja parkuu. Jii möykkää ja öykkäröi, on pahantuulinen ja ärhentelevä. Olen tasannut, tullut vastaan, rajannut, ymmärtänyt. Olen tehnyt sen, mitä yksi ihminen voi tehdä. Ja jaksaa. Kun joka päivä.

 

Eilen mulla sitten paloi käämit ihan kokonaan. Räjähdin karjumaan ihan täysillä ja sitä sitten kesti. Penskat huusi takaisin omaansa. Minä karjuin sen oman vakiolauseeni: EN SE MINÄ NÄITÄ ALOITA! En se minä tule kotiin ja ala huutamaan heti ovella. En minä herää aamulla pahantuulisena ja ala riitelemään ja möykkäämään. En minä ole täällä kotona odottamassa teitä pahantuulisena ja vihaisena ja ala huutamaan heti kun tulette ovesta sistään! ! !!!

Ok. Minä huudan. Silläkin hetkellä niin että raikui ja kuului varmasti ulos asti läpi koko taloyhtiön. Mutta minä hermostun korottamaan ääntäni vasta sitten, kun mikään hyvä, kaunis, napakka tai muukaan normaali tavallinen ei hyödytä vaan lapset vaan jatkaa ja jatkaa. Ja nyt tätä on kestänyt melkein kaksi viikkoa.

Eilen siihen tuli iso ja kovaääninen piste.

Tänä aamuna jatkoin, juttelin Pirpanalle Kodin käsitteestä. Ja vähän muustakin. Pirpana meinasi heittää parkumiseksi. Tuntin itseni joksikin tv-draaman diivaksi, kun sanoin tympääntyneenä,  että älä aloita, sinä tiedät että minä hermostun tuosta.

En vaan jaksa niitä Pirpanan päättymättömiä ulinoita. Ne on pikkasen liian draamallisia. Alkavat väärstä sanasta eivätkä lopu koskaan.

Kyllä minä ymmärrän, että kaksi päivää täytyy olla kiva ja mukava. Käyttäytyä hyvin. Tykätä kaikesta, viihtyä, vaikka ollaan kokol ajan toisten nurkissa eikä ole mitään omaa. Ei edes vuodetta, jonka reunalle istahtaa. Ja ymmärrän pettymyksen siitäkin, että mennään tapaamaan isää, mutta sillä isällä ei ole mielenkiintoa eikä ymmärrystä viettä kahdenkeskeistä aikaa lastensa kanssa. Paikalla on koko ajan muita: Titta, joskus myös Jutta. Enkelin lapset. Enkeli itse. Koira. Ja nämä kaksi viimeksi mainittua varmaankin hyvin vahvana, kaiken ohittavana, lasten edelle mennen. Pirpana tykkää sekä Enkelistä että koirasta, koska sillä tavalla hän saa isin hyväksynnän ja isin rakkauden. Jii ei tähän asetelmaan suostu. Hän näkee sen läpi, vaikkei osaakaan sitä sanoittaa tyhjentävästi.

Kyllähän siinä paljon palikoita onkin, minkä takia kotona sitten täytyy rääkyä ja kiukutella. Tätä ei yhden tai kahden illan kiukuttelulla pureta.