Unohduin katselemaan tältä koneelta vanhoja valokuvia.

Kannettava on uusi, mutta olen ladannut puhelimesta ja kamerasta tänne kuvia, jotka on otettu ikuisuus sitten.

Kuvissa olemme Tuppukylässä. Lapset ovat pieniä, touhuavat ison omakotitalon pihalla leikeissään. Ei ihme, että Pirpana kaipaa yhä vieläkin Tuppukylään takaisin, siihen taloon. Siihen, missä minä olin tukehtua ahdistukseeni, yksinäisyyteeni, pienen pitäjän nurkkakuntaisuuteen. Pirpana on kokenut elämänsä turvalliseksi ja onnelliseksi. Kuvista huokuu jonkinlainen harmonia, tasapaino, hyvä olo. Touhukas pieni tyttö, jolla on turvallista ja hyvä olla.

Kuvia, joissa lapset leikkivät yhdessä, ovat lähekkäin. Tätäkin siis on ollut, varmaan enemmänkin kuin mitä kuviin olen taltioinut.

Jiillä oli vaikeuksia hyväksyä Pirpana. Niin aina isommalla sisaruksella, kun vauva tulee taloon. Jillä sekin takia, että samaan aikaan oli liian paljon muitakin muutoksia. Eikä minulla ollut jaksamista luotsata Jiitä niihin muutoksiin. Ei minulla ollut jaksamista auttaa Jiitä hyväksymään pikkusisko, luoda sisarussuhdetta, kun kaikki aika ja energia meni remonttiin ja Isukin Juttaan ja arjen pyörittämiseen.

Ja Jii kuvitteli, Jii odotti, että sitten kun se vauva on synytynyt, äiti taas jaksaa. Ottaa syliin. Nostaa syliin. Sitten kun vauva on otettu pois äidin massusta, kaikki palaa ennalleen. Mutta mikään ei palannut ennalleen. Muutos oli, pysyi. Eikä äiti jaksanut, ei pystynyt eikä edes saanut nostaa syliin. Kyllä Jii syliin pääsi. Mutta tärkeää oli se, että minä kumarrun ja nostan syliini. En voinut sitä tehdä raskauden loppuaikana, sillä vatsa oli valtavan iso enkä minä jaksanut, yhtään mitään. Lepäsin puoli-istuvassa asennossa ja hengitin. Isukki oli töissään, teki firmaansa. Jii oli vielä alle 4 vuotias. Jutta oli muuttanut meille juuri samoihin aikoihin, täysin passattava paska.

Pirpanan syntymän jälkeen sektiosta toipuminen vei aikansa, nostorajoitusta en täysin pystynyt pitämään, koska Isukki ei ollut koskaan kotona. Jiitä en uskaltanut kuitekaan nostaa syliini. Ja miten paljon laukesikaan sinä päivänä, kun sen pitkän tauon jälkeen taas tein! Kyykistyin, kumarruin, nostin pojan syliini.

 

Synttärivalokuvia. Pirpana ja kaverit juhlavaatteissaan. Voi miten he ovatkaan pieniä! Ja miten suloinen Pirpana onkaan ollut!

Jii ja kaverit parempiinsa pynttäytyneenä, riehakkaita pieniä poikia. Pöydät notkeena herkkuja, pyödän ympärys täynnä iloisia nauravia lapsia.

Ja tuossa olemme Linnanmäellä. Lapset innoissaan. Jii jossain pikkulasten laitteessa jännittyneenä hymyilemässä. Se sama hymy hänellä on vieläkin. Sellainen ujon lapsen vähän vino hymy, jossa silmät loistavat, koko olemus on pelkkää iloa.

Katsoin lasten vaatteita. Olen todentotta ollut huolellinen ja tarkka siitä, että asukokonaisuus on yhteensopiva ja että lapsilla on muutenkin siistit ja kauniit vaatteet.

Enää ei ole näin. En voi enää oikein vaikuttaa koululaisten vaatevalintoihin. Ja nyt on rahatilanne jotain aivan muuta. Kirppareilta ei enää tuon ikäisille, tai tuossa koossa,  löydy mitään, kuluttavat kaikki vaatteensa aivan loppuun. Edes Pirpanalta ei enää oikein mitään jää jäljelle. Ei semmoista, mitä ilkeäisi myydä eteenpäin tai mistä kukaan viitsisi maksaa. Tämän syksyn aikana on mennyt ainakin neljät housut, joiden polvet on rikki ja hajalla. Kaikkia ei pysty edes korjaamaan. Eikä tyttö suostuisi kulkemaan koulussa polvestaan paikatuissa housuissa, ei enää tuon ikäisenä!

Niin, että, tämmöisiä valokuvia, ajatuksia tuli kun katselin vanhoja valokuva. Hymyileviä iloisia lapsia. Ennen ja jälkeen eron. Josta siitäkin on kulunut aikaa - hyvänen aika, kuinka kauan! En muista enää, 2 vai 3 vuotta. Ihan sama, mutta hyvä näin.