En ole koskaan ollut erityisen lapsirakas ihminen.  Minulla on neljä omaa lasta, joita rakastan, mutta en ole lapsirakas ihminen sillä tavalla, kuin lapsirakas ihminen yleisesti ottaen ymmärretään. En valu hunajaa kun näen vauvan. En lepertele enkä lässytä lapsille, en edes vauvoille. En tuituttele yhdenkään vaununkopan tai kehdon yläpuolella. Minun mielestäni kaikki vauvat eivät ole söpöjä, kaikki lapset eivät ole nättejä eikä edes kivoja. En ymmärrä, miksi pienille lapsille puhutaan erityistä "vauvakieltä". Minun mielestäni ihmislapsille täytyy puhua ihmisen kieltä jo heti vauvasta lähtien, käyttää asioista niiden oikeita nimiä. Pipi ja poppa eivät oikeita sanoja, eläinlajia nimeltä ammu ei ole olemassakaan.

Olen aina lähtenyt ajattelusta, että koska en ole erityisemmin lapsirakas, eivät myöskään lapset erityisemmin pidä minusta. Lapset eivät siis tule automaattisesti luokseni halauksia tai lässyttelytuokioita hakemaan.

Muista lapsuudesta tilanteen, kun pieni serkkutyttö tuli meille kylään. Kun minä vasta pohdin meneväni pienen luo, siskot ennättivät ensin, syöksyivät lepertelemään ja lässyttelemään, taluttivat pienen taaperon mukanaan leikkeihin. Totesin, etten mene tuohon kilpalaulantaan. Pitäkööt serkkutytön, minä teen omiani.

Sitten kun onkin tilanne, jossa pieni lapsi hakeutuu luokseni, kiipeää syliini tai haluaa tulla halattavaksi, tilanne on aina yhtä hämmentävä. Yhä vieläkin.

Ensimmäisen kerran herätin hämmästystä joskus vuosikymmen sitten, yhdessä niistä aikaisemmissa elämissäni. Olin kylässä silloisessa tuttavaperheessä. En muista enää, miten tilanne alkoi, mutta esittelin perheen pienelle tyttöselle moottoripyöräkypärääni ja leikin hänen nallejensa kanssa. Tilanne oli yksinkertainen; puin oman motskakypäräni nallelle, joka ihmetteli kypärän sisältä maailmaa. Minähän rakastan nalleja ja pehmoja. Jos reinikarnaatio on totta ja jos se ulottuu eri lajien läpi, olen jossain entisistä elämistäni ollut pehmolelu. Minusta pehmoilla, etenkin nalleilla, on sielu.

Tuttavaperheen vahemmat olivat hajota hämmästykseensä. Yleensä arka ja varovaisesti vieraita lähestyvä tyttö kiipeää minun syliini ja kinuaa minua leikkiinsä mukaan, vaikka tapaamme vasta ensimmäistä kertaa. Ja nimenomaan minun, jota ei lapsirakkaaksi tai lempeäksi voisi parhaalla tahdollaankaan heidän mielestään kutsua, sen verran tiukka ja kovaääninen kuri oli Joakimilla ja Kiiralla aikoinaan.

Tänään Jii meni koulun jälkeen Pekan luo, ja Peppi tuli meille. Minä olin kotona poikkeuksellisesti vasta lähempänä kello viittä (klo 17). Tytöt tulivat eteiseen vastaan, Pirpana roikkui halattavaksi. Pirpana oli osannut avata ulko-oven avaimella ihan itse, vaikka ovi ollut vähän jäykkä ja hankala.

Tästä se alkaa, ajattelin, itsekeen kotiin tulo, omilla avaimilla oven avaaminen. Kohtapuoliin voin alkaa tehdä kokopäivätyötä tai vaikka hakeutua toisenlaisiinkin työtehtäviin.

En ennättänyt keittiöönkään, kun Peppi kysyi: Mitä teillä on ruuaksi tänään?

Edellispäiväisen keiton jämät.

Ymmärsin nyt mummoani, joka jaksoi muistella kymmeniä vuosia sitä tapahtumaa, kun lapsena olin ollut mummolassa ulkona naapuritalon lasten ja serkun kanssa leikkimässä ja  pyyhältänyt sisään leikistä hikisenä ja iloisen innostuneena ja ilmoittanut, että mummu mulla on nälkä, saanko minä voileipää.

Miten tuon lapsen kysymyksen tai pyynnön ruuasta aikuinen ottaakin luottamuslauseena. Olen kiva ja turvallinen; lapsi uskaltaa kysyä minulta ruokaa nälkäänsä.

Keittoa oli vain lautaselliset molemmille. Leipä oli juuri pakastimesta nostettu, jäässä vielä. Pepillä oli nälkä. Muroja ei voinut tarjota, koska meillä ei ollut kuin tavallista maitoa, ja Pepille pitäisi olla vähälaktoosista. Hoksasin tarjota jugurttia ja keksin laittaa muroja sen kanssa. Tytöt ihastuivat tähän uuteen makukokemukseen. Omenaviipaleet annoin lastenhuoneeseen, annoin luvan syödä ja leikkiä samaan aikaan,  jotta ennättäisivät leikkiäkin. Tytöillä nimittäin oli jotenkin kivat leikit makuuhuoneessa.

Pepin pikkusisko Annika tulee minun halattavakseni ja sylitettäväksi aina kun käyn Pepin luona Pirpanan hakemassa kotiin.

Annika tykkää sinusta, molemmat lapset tykkää sinusta kovasti, Pepin isä on sanonut tämän useamman kerran. Minusta se on aina yhtä hämmentävää.

Luulen, että Annikan kanssa tilanne lähti siitä, kun hän kerran jäi meille leikkimään samalla kun Peppikin jäi. Katsoimme yhdessä lelut Pirpanan lelukaapista ja Annika rakensi niistä leikin, leikki itsekseen. Joku tapahtuma Annikalle tuli, en muista satuttiko hän hiukan itseään vai tuliko äitiä ja isiä ikävä, mutta itku tytölle tuli kuitenkin ja lohdutin tyttöä ottamalla hänet syliini.

No niin, tähän päivään. Pepin äiti tuli seitsemän aikaan hakemaan tyttärensä kotiin ja sen jälkeen soitin Jiin kotiin. Ilta meni leppoisasti. Pirpana teki matikan tehtäviä, Jii häsläsi ympärillä ja olisi innokkaasti opettanut kertolaskua Pirpanalle - Jii, joka on matematiikan erityistukiopetuksessa ja nimenomaan kertotaulu on se hänen heikon kohtansa! Ja ei, en todellakaan tästä sanonut mitään ! En lohkaissut, että paraskin siinä matikkaa ja kertotaulua opettamaan... Sanoin vain, ettei saa mennä neuvomaan omalla logiikallaan Pirpanaa, koska hän juuri oppinut kertotaulun omalla tavallaan ja Jiin oppimismetodi sotkee Pirpanan.

Joku on aikoinaan sanonut, että juuri sen takia lapset tykkää minusta, koska olen teeskentelemätön ja aito. En esitä jotain muuta kuin mitä olen. Kohtaan lapsen hänenä itsenään, enkä jonain lajityyppinsa edustajana, jolle täytyy lässyttää ja leperrellä, jolle ei voi edes puhua kunnolla. Lapsen kohtaamisessa minun ajatus ei ole minussa itsessäni -  olla erityisesti jotakin - olla kiva ja mukava ja saada lapsi tykkäämään itsestäni - vaan kohdata juuri se lapsi, omana itsenään. Ihmisenä.

En tiedä onko se noin. En ajattele, että lasten tulisi tykätä minusta tai että minulle olisi tärkeää, että lapset pitäisivät minusta. Tottakai on kiva olla pidetty, mutta olen olemassa ja pärjään, vaikken olisikaan pidetty, vaikken kelpaisi kellekään tämmöisenä kuin olen.