Pirpana on aivan uskomaton tapaus kadottamaan ja unohtamaan aivan kaiken.

Viime vuonna kadoksissa oli sormikkaat, niitä katosi koulun ja iltapäiväkerhon Mustaan Aukkoon suunnilleen frekventillä  sormikaspari viikossa.

Nyt olen varautunut ja sormikkaita on ostettu useamman kappaleen nipuissa, kaikissa sateenkaren väreissä, raidoilla ja ilman.

Tänä syksynä Pirpana on unohdellut useamman kerran kouluun - takkinsa. Olen aina ihmetellyt, miten koulujen keväisissä kadonneiden vaatteiden "etsi omasi" -penkojaisissa voi olla kenkiä, luistimia ja takkeja, Ja ulkouluhousuja. Pipot ja sormikkaat ymmärrän, mutta en näitä isoja vaatekappaleita.

No, nyt minulla on oma pieni prisenssa liinatukka joka unohtelee ja kadottaa aivan kaiken, mitä ei ole kiinni kasvatettu tenavaan itseensä.

Takit on löytyneet kun olen kotona jyrissyt ja vaatinut ne etsimään.

Puhelin on aina säännöllisin väliajoin kadoksissa. Tai siis paikassa, jossa sen ei kuuluisi olla. Ja sitten etsitään. Nykyään on sentään äänet päällä, löytyy vähän helpommin, kun voi soittaa. Kerran puhelin oli unohtunut autoon etupenkin selkänojan taskuun. Kerran oli jäänyt Pepin luo.

Yksi puuvillamyssy on ollut kuukauden päivät kadoksissa. Sitä ei löydy mistään. Ehkä se on jäänyt tuttavaperheen kotiin. Laitoin heille jo viikko sitten tekstarin ja kysyin, mutta en ole saanut vastausta.

Ja sitten katosi Jiin lippis. Koulussa kuulemma. Ja olihan se Jiin takkikin kadoksissa hetken aikaa. Ja minä hermostuin ihan kokonaan. Ei helvetti, miten te onnistutte! Takki löytyi sitten käsityöluokan naulakosta, mutta lippis pysyi kadoksissa. Kunnes eräänä päivänä Jii tuli koulusta kotiin, väläytti leveän hymyn ja ojensi lippiksen.

Yksi kadonnut oli minun jäljilläni, repussa. Kävimme eväsretkellä ja tyhjensin repun vähän viiveellä. Sitä ennen aloin jo kaivata Pirpanan pipoja. Yksi ja kadoksissa ja nyt toinen. Minä jäkätän - ja se olikin oma oma. Anteeksi.

Mutta nyt taas, ja tällä kertaa Pirpana on unohtanut jonnekin - jumppapussukkansa.

Tänään Pirpana soitti ja kysyi, voiko hän mennä ilttiksestä suoraan Magdaleenan luo kylään. Annoin luvan. Sitä ennen tarkistin, onko läksyjä ja missä on pipo ja sormikkaat. Sunnuntaina nimittäin kävimme ostamassa kaksi uutta pipoa ja yhdet sormikkaat ja näiden huolehtimisesta on pidetty saarnat ja muistutukset ja puheet. Ja nyt Pirpana reippaana kertoo puhelimeen, miten ovat tallessa.  Mutta enpä sitten tajunnut kysyä, onko jumppavehkeet myös repussa vai seilaako tällä kertaa nämä artikkelit jossain pitkin ja poikin koulun pukuhuoneita tai hattuhyllyjä.

Ja huominen aamu alkaa taas sillä, että minä huomautan: tänään etsit jumppapussukkasi ja pyyhkeesi. Kaverikyläilyä puolin tai toisin ei ole ennenkuin pyyhke ja pussi löytyy. Puhelin on myös takavarikossa, kunne pyyhe ja jumppapussukka löytyy.

Ja niin minä olen inhottava äiti, joka aina vaan huutaa ja on vihainen. Huudan silloinkin, kun en ääntäni edes korota. Huudan ja karjun silloinkin, kun en sanaakaan sano. Tätä mieltä on lapset.