Viime viikonloppuna lapset olivat ensimmäisitä kertaa tapaamiselle Enkelin kotona.

Kivaa oli ollut.

Isukki oli ollut mukava, hauska, hassutteleva, iloinen, huumorintajuinen. Semmoinen, jollainen hän oli ollut silloin aikoinaan minunkin kanssani, Jutan ja Titan viikonlopputapaamisten aikana ja muulloinkin yhteiselomme aikana. Hänen kanssaan oli kivaa kun oli mukavaa, mutta jos mukaan tuli vähäisemmässäkään määrin pienintäkään ongelmaa, selvitettäviä asioita, hänestä tuli avuton, hänestä ei vain ollut niitä asioita selvittämään ja vastuita ottamaan, käytännössä. Ja Jutan ja Titan kanssa tuli ja oli, ongelmia. Tyttöjen käytöstä, jolle yhteenvedon ja nimen osasin antaa vasta eron jälkeen, kun itse tapahtumiin oli saanut tarpeeksi etäisyyttä ja pystyi niitä katselemaan objektiivisesti.

Tähän asti tapaamiset ovat siis olleet Isukin omassa asunnossa Metropolian merenrannalla. Ympärillä olisi ollut upeat merenrannat ja koko Metropolia tapahtumineen, mutta Isukki vietti aikaa lasten kanssa sisällä, pelaten. Ruoka oli eineksiä ja hapankorppua. Lapset tulivat tapaamiselta nälkäisinä ja turhautuneina. Vuoden alusta alkaen tapaamisten sisältö oli, että Isukki meni lasten kanssa vanhemmilleen, siis isovanhemmille(en). Ohjelman nimenä oli aterioinnit pitkän kaavan mukaan. Joskus lapset olivat mummon kanssa kerrostaloyhtiön pikkiriikkisellä pihapläntillä, jossa on hiekkalaatikko ja pari keinua. Siis semmoinen postimerkin kokoinen läntti, jossa voi hetken piipahtaa noin 2-vuotiaan kanssa.

Alueella olisi ollut merenrantaa, leikkipuistoa ja liikennepuistoa kuin puistojakin. Mutta ei. He olivat sisällä. Nälkäisinä lapset eivät enää tulleet, niin että jotan hyvää kuitenkin. Jii ol turhautunut. Hän olisi kaivannut ulkoiluja.

Mutta nyt oli ollut mukavaa. Enkelin rivaripihan riippukeinu oli ollut parempi kuin meidän oma riippukeino, tiesi Pirpana sanoa. Automuseossakin oli käyty, jauhelihakastiketta ja makaronia syöty.

Jii kertoi, että nyt isi oli myös halannutkin. Tätä hän on odottanut. Kauan. Oli ollut myös kaikki ne riehutukset, mitä joskus aikoinaan, ja joita ei moneen vuoteen ollut. Tuppukylässä asuessamme jouduin ne kieltämään, koska meteli oli valtava, Isukki karjui ja lapset kirkuivat (riemusta siis)  ja naapurit valittivat meiltä kuuluvasta möykästä.

Mutta Isukki oli ostanut Enkelin pojalle mopon tai moposkootterin. Uuden.

Mutta minulle ei sitä tablettia! Jiin äänessä kävi suuttumus.

Sinänsä, eihän se minulle kuulu, ei ole minun elämäni, mutta... Mielenkiintoista, että Isukilla on rahaa ja mielenkiintoa hankkia naisystävänsä pojalle mopoa, mutta omalle pojalleen ei löydy rahaa yhtään mihinkään. Enkelin pojalla on myös oma isä. Niin käsitin, että eronnut hän on, eikä leski. Miksi oma isä ei osta?  Isukilla on siis aikaa, rahaa ja mielenkiintoa naisystävän lapselle. Tällä tavalla ostetaan sitä omaa paikkaa Enkelin ja tämän lasten elämään. Omalle pojalle ostaminen ja hankkiminen ilmeisesti hyödyttää myös minua, ja nimenomaan minua, ja siksi ei koskaan ole rahaa? Siksikö? Vai siksikö, että se biologisen isän asema on olemassa lapsen sydämessä, sitä ei tarvitse erikseen rahall ostaa? Eikä minuun (enää) tehdä vaikutusta lapsille hankittavan materian kautta? Tie naisen sydämeen vie tämän lapsille hankitun materian kautta.

Elatusmaksut eivät Isukin taloutta rasita, eli nämä lapset eivät ole millään tavalla kuluerä Isukille. Minä saan minimielart Kelan kautta, ja Isukki varattomana 0-sopimuksensa kanssa ei jää edes velkaa minnekään päin.

Isukki tekee kaksivuorotyötä.

Lasten ruokatoiveita ei sitten voitu toteuttaa, koska minun tekstiviestini ei tullut ajoissa. Näin kertoivat lapset, kun kysyin. Kaupssa on ilmeisesti käyty perjantaina viimeistään, ja ruokalista lyöty kiinni, eikä sitä sitten muuteta. Hassua. En itse ole noin joustamaton. Isukkikaan ei sitten näitä lasten toiveita myöhemmin käynyt ostamassa. Huusholli pyörii siis tasan sen naisen määrittelemien kuvioiden mukaisesti, näemmä.

Ruokatoivelistalla lapsilla oli sellaisia eksoottisia ja vaikeasti hankittavia ruokia kuin nauhapasta, pekoni, juustoraaste, salaatti ja karkkipäivän karkit. Näitä ei siis ole voitu lauantaina enää hakea, eikä suunniteltuun ruokalistaan laittaa lisäystä tai muutosta.

No, ei se minun ongelma ole. Noudatin Isukin antamaa ohjetta: älä ota yhteyttä ennen tapaamispäivän lauantaita, tai ihan sama, en lue kuitenkaan. No, lapset saivat ruokansa ja ohjelmansa ja se on pääasia.

Jii on nyt ihan tyytyväisin mielin menoessa seuraavaan tapaamiseen.

Ja kuljetukset sitten menivät niin, että Isukki tuli hakemaan täältä kotinurkilta lapset. Paluukyyti kotiin asti oli minun järkkäämänä. Tuttavalla oli asiointia Somakylästä noin 30 km:n päässä olevassa kaupungissa ja hän pyysi minua mukaan. Lapset ottaisimme sitten samalla ajelulla autokyytiin. Isukki toi lapset kaupunkiin.

Minä pyysin, että Isukki jättää lapset keskustassa olevaan aidattuun leikkipuistoon, joka on lapsille entuudestaan tuttu. Soitan siitä sitten Jiille ja haen lapset ja laitan Isukille viestin kun lapset on haettu. En halua kohdata häntä. Olen nyt sukunimiasiaan liittyen joutunut kohtaamaan ihan tarpeeksi ja tämä viimeisin viesti oli ihan riittävän tyhjentävä.

Tuttava tätä järjestelyä kovasti ihmetteli ja meille tuli sanaharkkaa tästä. Asia kun ei hänelle kuulu ollenkaan. Miksi näin; hän ei niitä syitä tiedä, ei ole kiinnostunut kuulemaan enkä minä halua kertoa. Tuttava sanoi, että jos pidänkin kotona oman reviirini laajana, niin nyt olemme neutraalilla maaperällä. Mutta kyse ei ole niinkään paikkaan liittyvästä reviiristä, vaan minun omasta reviiristäni. Se on iso. Niin se muuten oli Isukin Exälläkin. Nyt ymmärrän miksi.

 

 

Ps. Tätä postausta on vähän muokattu noin viiko sen jälkeen kun tämän julkaisin, tekstiä poistettu ja lisätty. Näin pysytään itse asiassa ja koko asia on nyt selkeämpi.