Olen tässä taloyhtiössä asunut reilun puoli vuotta.

Kahdet naapurit muuttavat nyt lyhyen ajan sisällä peräkkäin. Miksihän? Molemmat ovat asuneet tässä pitkään, toinen laittanut takapihansa hienoksi, aidat ja pihalaatat ja kaikki. Vuokrataloon.

Tämä tarkoittaa sitä, että kunhan huoneistot remontoidaan (niinkun taloyhtiön tapana on tehdä kun edelliset asukkaat muuttaa pois), tänne tulee kaksin kappalein uusia asukkaita. Sinänsä ihan kiva, että tulee uutta verta taloyhtiöön... uusia naapureita, uusia ihmisiä. Toivottavasti heistä löytyisi kavereita omille lapsilleni.

Nämä ovat siinä mielessä kummallisia, etteivät he oikein välitä tutustua samassa taloyhtiössä asuviin lapsiin. Jiin kanssa saman ikäisiä poika tässä ei edes asu. Yhdessä perheessä on useampi tyttö, heidän ikää en tiedä. Toisessa perheessä on Pirpanaa vähän vanhempi tyttö, joka on tämän suurperheen tyttöjen kaveri. Pirpana ei edes halua tutustua heihin. Hän ei mene, kuten ei Jiikään mene, taloyhtiön leikkipaikalle jos nämä lapset ovat siellä - ja he ovat siellä usen!

Pirpana sanoo, ettei mene, koska siellä on ne kummalliset lapset.

Jii on kelpuuttanut kaverikseen vain Pekan. Yhden toisen luokkakaverin kanssa meni aina riidoiksi ja lopulta välit poikki. Tätä tilannetta tosin edesauttoi ko lapsen äiti, joka puuttuu lasten keskinäisiin kinoihin ja sen sijaan että selvittäisi asiat, laittaa pellit kiinni ja välit poikki. Jii ei mitenkään helppo luonne ole huolimatta näennäesestä kiltteydestä ja nössövaikutalmastaan. Ei ole tämä mainittu poikakaan.

Pirpanalla on kaverit koulustaan. On ilmoittanut, ettei hän halua tutustua uusiin lapsiin / ihmisiin, hänellä on ihan tarpeeksi kavereita.

Meidän omassa huushollissa on myös muutoksia.

Olohuone sai uuden ilmeen ja tulee vielä lisääkin muuttumaan.

Ostin lopultakin uuden sohvan.

Edellinen oli 10 vuotta vanha. Ostin sen kun Jii oli ihan pikkuinen. Muutimme isompaan asuntoon Metropolian keskiluokkaiselle asuinalueelle ja päätimme satsata hyvään sohvaan. Minä maksoin siitä suurimman osan. Isukin osuus oli ehkä kymmenesosa. Kun puhuimme sohvan hinnasta ja maksamisesta, sanoin, että minä maksan sen, Tai että minä maksan osan siitä. Isukki liikuttui, hänestä oli niin uskomattoman hienoa, että minä maksan sen sohvan. Minusta moinen liikuttuminen oli kummallista. Samoin kuin se, että hän käsitti minun maksan sen sohan kokonaan. Olimme avopari, perhe, meillä oli yhteinen lapsi ja minä kuvittelin, että yhteinen loppuelämä. Vastasin Isukille, että en minä sitä kokonaan maksakaan, sinä maksat osan.

Isukin liikuttunut olotila loppui lyhyeen kuin kanan lento, eikä hän ottanut asiaa sen kummemmin enää puheeksi. Minä laitoin siihen, siihenkin, rahat säästöistäni.

Sohva oli hieno ja kallis.

Ja tämän kymmenen vuoden aikana muuttanut monta kertaa.

Jo pidemmän aikaa olen haikaillut uutta sohvaa, mutta ikinä ei ole ollut rahaa. Nyt sitten päätin, että NYT, nyt se tapahtuu ja nyt ostan sohvan.

Monen mutkan ja sählingin kautta uusi sohva tänään saapui.

Vanhan sohvan laitoin annetaan -palstalle. Hiukan ennen uuden sohvan saapumista tuli vanhan sohvan noutaja.

En tiedä miten muuttomiehet sen soffan tänne asuntoon sisälle saivat. Ihan ovesta he sohvan toivat, mutta ovesta ulos se ei suostunt sopimaan. Ikkunan kautta siis.

Ja melkein heti perään tuli tuo uusi sohva. Isompi ja tummempi kuin edellinen ja silti olohuoneesta tuli tilavamman oloinen.

Nyt tämä on melkoisen nätti asunto. Nätti olohuone. Olen onnellinen. Ihminen on oikeastaan onnellinen ja tyytyväinen varsin pienistä asioista.

Laitan vielä jotain muutakin huonekalua kiertoon ja hankin toisenlaista tilalle. Ehkä laitan tapetitkin olohuoneen isolle seinälle. Ne pitää tosin ottaa pois siinä vaiheessa kun joskus muutamme, mutta olen miettinyt, että asun täällä vielä ainakin neljä vuotta, eli koko Jiin peruskoulun ajan,

En usko, että muutan täältä minnekään senkään jälkeen, en ennenkuin Pirpanakin on koulunsa käynyt - en usko, että Pirpana suostuu muuttamaan. Hän on jo nyt ilmoittanut vahvasti mielipiteensä, ettei halua muuttaa, koska kaverit ovat täällä. Minun on kuitenkin laitettava itselleni joku etappi, sillä ajatus siitä, että olisin jossain paikassa loppuikäni, eli seuraavat kaksikymmentä vuotta (tai reippaasti yli neljäkymmentä vuotta, ehkä viiskymmentä vuotta, jos elinpäiviä suodaan yhtä paljon kuin isänäidille), tuntuu siltä kuin olisi päättänyt jämähtää paikalleen, aloittaa sammaleen kasvattamisen pintaansa.