Jiin luokalla oli tänään lintsipäivä.

Minulla alkoi loma. Kävin aamupäivällä työterveyshuollossa ja hain Pirpanan iltapäiväkerhosta jo heti välipalan jälkeen. Pirpana makasi kiipeilytelineen alaosan kaltevalla kiipeilylankulla tylsistyneenä ja yksinäisenä, joten poislähtö tuli hyvään saumaan. Matkalla hän nappasi mukaan kiven, jonka toinen sivu oli musta. Se täytyi ottaa mukaan reppuun. Pirpana kerää koulumatkalla reppuunsa ja takkinsa taskuihin kiviä, roskia ja keppejä. Näitä aarteita kerätään ja säilytetään meidän pikkuriikkisellä etupihalla. Joskus niistä tehdään asetelmia ja rakennelmia pihapöydän päälle, joskus oven pieleen. Nyt ne on lajiteltu erivärisiin plaston muovikoreihin. Joten, arvaatte varmaan, että meillä on todella viehättävä ja kaunis terassipiha. Tervetuloa sisustulehdet, puutarhalehdet ja "Suomen Kaunein Rivaripiha" -ohjelman kuvaajat, meidän piha päihittää kaikki muut. Kellään muulla ei ole betonolaattojen päälle tai puutarhapöydän kulmalle rakennettu kivistä, kepeistä, kävyistä ja lahoista puupölkyn palasista kukkasille ja kiiltäville kiville omia huoneistoja.

Lähdimme Pekan äidin autokyydillä juna-asemalle. Jota emme löytäneet. Ja sitten ihmeteltiin. Pekan äiti, tasainen ja rauhallinen, melkein hermostui. Mutta onneki on navigaattorit kännyköissä. Olimmekin vain kääntyneet risteyksestä asuinpaikan osoittamaan suuntaan, eli väärään suuntaan. Juna-asea löytyi, oikea bussi Pasilassa ja sitten jo Linnanmäki.

Pojatkin löytyivät. Olivat puuvuoristoradalla jonottamassa. Pirpana halusi lakuja ja hattaran. Pojat ajoivat useamman kierroksen peräjälkeen vuoristoradassa. Istuimme odottelemassa.

Kyllä minä olen niin iloinen, että he löysivät toisensa, sanoi Pekan äiti, kun kaksi pellavapäistä poikaa juoksi peräkanaa taas vuoristoradan jonoon. Niin olen minäkin.

Pohdimme, ettei näille kahdelle pojalle taida tulla semmoista murrosikää, jossa lähdetään kokeilemaan hölmöjä juttuja.

Lintsille on tullut uusi, hauska vesisuihku-labyrintti, jonne pojat yhdessä Pirpanan kanssa lähtivät juoksentelemaan. Ja kastuivat läpimäräksi. Pojat painuivat taas johonkin hilavitukuttimeen, Pirpana halusi vessaan riisumaan läpimärän t-paidan ja oli pelkällä collaritakilla.

Pirpana valitti vatsakipua ja raahasin hänet puoliväkisin snagaritiskille, ranskikset ja nakkisiivuija, lintsiversio makkaraperunoista.

Iltapäivä Lintsillä vierähti leppoisissa merkeissä.  Käytin Pirpanaa muutamissa ilmaislaitteissa. Jii halusi Pirpanan kanssa Pussauskoppiin ja otti pikkusiskoaan kainaloiden alta, kantoi pienen matkaa. Näky oli herttainen, kertoi hyvästä sisarussuhteesta.

Tuo on ihan uutta, tullut vasta tämän lukuvuoden aikana, sanoin Pekan äidille viitaten Jiin suhtautumiseen ja toimintaan Pirpanan suhteen.

Kuivattelin Pirpanan t-paitaa tuolilla reppujen päällä auringossa ja tuulessa ja loppukuivauksen vessassa käsien kuivauslaitteessa, joka puhalsi lämmintä ilmaa. T-paita lepatti kuivauslaitteessa, Pirpana sai hieman kuivemman paidan ylleen. Vessakopperoiden ovet oli maalattu jokainen erinlaiseksi, ja jokainen koppi oli sisältä vähän erinlainen. Kurkimme vessakopperoihin, millaiset seinät ja minkä väriiseet pöntön istuinkannet kopeissa on.

Ja nyt, kun oli kuiva t-paita yllä, Pirpana halusi mennä uudelleen vesilabyrinttiin. Ei muuta kuin myssy ja collaritakki pois ja taas kastelemaan pää ja paita. Pisamaisen pikkutytön naama oli leveässä hymyssä.

Ja sitten oli jo aika lähteä kotiin. Junassa Jii hermostui jostakin ja alkoi nalkuttaa Pirpanalle. Minä madalsin ääntä ja kielsin riitelemästä ja huutamasta. Jii väitti, että minäkin huudan. En huuda, minä sanon ihan asiallisesti.

Hetki väännettiin, huudanko minä vai en, ja puhuuko Jii huutamalla vai ei. Sinulla on väärä äänensävy, ilmoitti Jii. Minä puhun painokkaasti, huomautin. Ja Jii edelleen inttäessä täsmensin: Minä puhun alleviivatuilla kirjaimilla. Mikä sai aikaan naurun purskahduksen Pekassa, tämän äidissä ja Jiissäkin. Jii ilmoitti puhuvansa tummennetuilla kirjaimilla. Minä korjasin, että hänellä on caps lock päällä, hän huutaa. Pekan äiti vahvisti.

Tilanne lauksesi. Kerroin, miten kerran olin väittänyt puhuvani Jiille tummenetuilla kirjaimilla kukkaköynnökset ympärillä ja Jii oli todennut, että sinun puheesi ei ole kukkasia nähnytkään!

Tässä sitä tekstarikansa viestittelee toisilleen puhumalla.

Pekan äidin autossa oli takapenkillä kinaa ja inttämistä ja nalkutusta. Pirpana märisi, Jii provosoitui ja nalkutti ja Pirpana intti takaisin ja Jii jatkoi. Ja vaikka Pirpana oli hiljaa ja alkamassa rauhoittua, Jii alkoi uudelleen haastamaan, nalkuttamaan, koska minulla on oikeus sanoa oma mielipiteeni! Pekkakin jo sanoi Jiille, että ole hiljaa.

Pekan äiti kertoi, että heilläkin on toisinaan alkanut Pekalla ja Maijalla olla takapenkillä melkein samanlaista kuin Jiillä ja Pirpanalla. Minä kerroin, että meillä on ollut muutama automatka, jossa lasten takapenkkiiitelyn takia mennään bussipysäkiltä toiselle ja aina välillä joku kolmesta käy pientareella rauhottumassa, puhaltelemassa höyryjä ulos.

Kotona oli väsymyksen takia pahantuulisuutta. Teddykin huuteli häkissään, koko päivän on yksin ollut, ja ruuaksi vain tylsää porkkanaa. Heinät on lopussa.

Kotona kävin Pirpanan koulureppua läpi. Junassa tyttö oli painanut kiven vasten poskeaan sillä seuraksella, että kädet ja naama olivat ihan mustana, kuin noessa. Etsin sen mustan kiven sieltä repusta ja sanoin, että mä on sitten ulkona eikä tule sisälle, se sotkee koko huushollin, ja kävin pesemässä mustan pois käsistäni. Pirpana ilmoitti, etten saa tutkia hänen reppuaan. Vastasin, että pakkohan minun on kun sinä keräät sinne roskia. Repusta löytyi ruskea laho kepin tai lausan pala, josta tarttui ruskeaa sotkua käsiin, mitä lie puunkäsittelyainetta tai koko laudankappaleen peittävää mutapölyä. Sitä ei laiteta roskiin, parkaisi Pirpana. Ihan varmasti tämä menee roskiin!

Laudanpala sotki kädet johonkin ruskeaan hyvinkin perusteellisesti. Onneksi se sotku lähti ihan tavallisesti saippupesulla. Jii istui iltapalalla keittiössä ja naureskeli minun kommenteille, minun ja Pirpanan sananvaihdolle.

Ole sinä hiljaa, ärjyi Pirpana aina välillä keittiön suuntaan.

Juna-asemalle mentäessä sattui hassu ja ikävä tapahtuma. Me olimme rullaportaiden yläpäässä ja melkein portaiden alapäässä seisova mies yllättäen kaatui portaissa ja kieri pyöreänä myttynä alaspäin. En päässyt liikkelle paikaltani. Karjuin taaksepäin, että sammuttakaa! Portaat jatkoivat rullaamistaan ja pelkäsin jo, että miehen pää osuu rullaportaiden teräviin metalleihin, mutta mies sai itsensä istumaan ja pääsi portaista pois. Miehen kaveri, nuorehko hoikka romanimies, juoksi auttamaan, nostamaan ylös, tämä on mun kaveri. Ojensi rikkoontuneet silmälasit ja sanoi, että on niin huonossa kunnossa ettei saisi jättää liikkumaan yksin.

Olimme hieman kiihdyksissä ja järkyttyneitä. Vartijat tulivat jututtamaan miehiä, lähtivät pois. Humalainen farkkuasuinen mies jatkoi holtitonta liikkumistaan asemalaiturilla, pelkäsin että mies putoaa junan raiteille.

Mietin, että minun olisi pitänyt harpata muutama askel rappusia alaspäin ja yrittää nostaa miestä ylöspäin, mutta jähmetyinkin niille sijoilleni karjumaan, että sammuttakaa. Toisaalta mietin, miksi asemalaiturilla seisovista ihmisistä yksikään ei juossut auttamaan, he olivat tavallaan lähempänä, ainakin samalla tasolla, minä seisoin yläpuolella siellä metallisilla liukuportailla...

Jos sanon, että tämä oli pitkä päivä, voisin saada Jiiltä vastauksen, ettei tämä ole yhtään sen pidempi päivä kuin muutkaa, tämä on ihan saman mittainen päivä kuin kaikki muutkin päivät.

Hekoheko herra näsäviisas. Mistä se tämmöisenkin on oivaltanut.

Päivä on siis ollut samanmittainen kuin muutkin päivät, no niin tietysti on, mutta päivään on sisältynyt paljon kaikenlaista, menemistä, kulkemista, ohjelmaa jo melko aikaisesti aamusta alkaen. Tämä ilmaisu varmaan on oikein ja ymmärrettävästi sanottu tästä päivästä.